Kuuntelin eilen vanhan tutun Kauko Röyhkän kokoelmaa Räyhähenki muistelee. Olipa muuten kiva kuunnella tuttuja biisejä, joissa on munaa sekä sanoituksissa että rouheissa sävelissä: Paha maa, Paska kaupunki, Lauralle, Ihmelapsen viimeiset vaiheet, Vihaiset miehet...
Tänään jatkoin kuuntelemalla Juicen 80-luvun alun levyjä. Siellä oli Myrkytyksen oireita, Midasta ja niin edelleen.
Mutta missä ovat tämän hetken parhaimmat rocklyyrikot? Rapparien joukossa on melkoisia sananiekkoja, mutta samaa ei voi sanoa nuoren polven bändeistä. He ruikuttavat rakastamisen vaikeutta ja ihmissuhteiden karuutta niin kuin Heikki Salot, Pauli Hanhiniemet ja Hectoritkin, mutta ei noista uusista lyriikoista kyllä mikään jää mieleen!
Hectorin klassikkoja huudetaan jokaisella leirinuotiolla ja yhteislaulutilaisuudessa vieläkin, mutta voitteko kuvitella, että Lauri Tähkän, Uniklubin tai Ari Koivusen biisien sanoja kaivettaisiin 2020-luvulla jostain digikansioista esiin nostalgiahengessä? Ei, en minäkään usko.
Itselleni sanoitukset ovat aina olleet musiikissa tosi tärkeitä. Kunnon lyriikat puraisevat munaskuista, jäävät mieleen soimaan, mietityttävät, haastavat keskustelemaan, herättävät kysymyksiä. Hyvä rock kertoo mieleenjääviä tarinoita. Siksi jotain Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä (vaikka soittavatkin keskiolutjazzia) ja Eppujakin kuuntelee mielellään vuosi vuoden jälkeen.
Mutta eipä joku Kotiteollisuus juuri sanoitustensa omaperäisyydellä loista, vaikka jätkät muuten aika kurkoja ovatkin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti