tiistai 18. joulukuuta 2007

Iso pää kääntyi Facebookiin

Niin se vaan isokin pää kääntyy, jos niikseen sattuu. Vielä marraskuussa olin päättänyt, että en varmasti liity Facebookiin ja siellä kuitenkin oon. Mikä sitten oli hyvä syy, että sinne menin?
OIkeastaan kaikki lähti siitä, että halusin vain käydä kurkistamassa eräiden ystävieni profiileja ja samalla vilkaista, millaisia ne paljon puhutut ystäväverkostot ovat.

No, eihän niitä päässyt katsomaan, ellei ollut itse rekisteröitynyt. Tein sen. Pikku hiljaa mulle alkoi tippua kavereilta ystäväpyyntöjä ja päätin sitten ottaa ne vastaan. Ja lopulta innostuin sitten aktiivisesti kalastelemaan vanhoja opiskelu-, työ- ja harrastuskavereita. Nyt "Fb-galleriassani" on jo melkein 70 nimeä, mikä on kieltämättä paljon enemmän kuin osasin aavistaa!

En vieläkään oo oikein varma, mihin Facebookia pitäis käyttää, siis pitkällä tähtäimellä. Oon vaihtanut kuulumisia sellaisten ihmisten kanssa, joihin en oo ollu vuosiin yhteydessä, mikä on haukaa. Facebookissa ihmisten kommentit ja viestit ovat kuitenkin niin lyhyitä, ettei niiden perusteella oikein saa mitään fiilistä ihmisten elämäntilanteesta.

Viestintä on siis melko pinnallista ja tapahtuu lähinnä epämääräisten halaus-, vampyyri- ja ihmissusikuvien perustella. Mitenkähän niillä pitäis viestiä? En oo kertaakaan ees yrittänyt.

Kun Facebookin lu onne on väkisin aika "tilapäinen" ja nopea - ihmiset käyvät siellä kääntymässä illalla kotona ja työpäivän aikana - ja vastaavat pikapikaa ystäväpyyntöihin ja viesteihin, niin viestinnän taso pysyy väkisin aika heppoisena.

No, katsotaan nyt mitä tuo ihmiskunnan minäkuvaa mullistava verkosto oikein tuo vielä tullessaan!

Jotain positiivistakin

En voi väittää olevani optimisti, mutta onhan tässä kaikessa paljon hyvääkin. Joululoma on kohta alkamassa ja saan olla vapaalla 1,5 viikkoa. Tästä suuren osan vietän OUlussa, mutta uudeksi vuodeksi palaan kyllä etelään kissankelloja laskemaan.

On tässä vuodessa ollut monia hyviäkin puolia. Sain syksyllä vakkarityöpaikan, mikä vielä hetkeä aiemmin vaikutti tosi epätodennäköiseltä. Oon tehnyt monia työvoittoja, onnistuneita juttuja, joista on tullut kehuja. Oon käynyt mielenkiintoisilla Teakin avoimen kursseilla.

Kesällä tein mahtavan reissun talkoolaiseksi Sodankylän elokuvajuhlille. Se kannatti ehottomasti ja aion mennä vastakin! Heti sen jälkeen olin Sloveniassa, joka kannatti, vaikka en ehtinytkään olla perillä kuin vajaan viikon. Ja lokakuussa pääsin ilmaiseksi juttukeikalle Kyprokselle! Ei paha!

Oon ollu päällisin puolin terve, ystäviä on useita eikä kukaan läheinen ole kuollut. Rahat on olleet välillä kortilla, mutta hengissä on pysytty eikä oo tullut luottotietomerkintöjä. Oon nähnyt monia hyviä näytelmiä ja elokuvia.

Pitäis varmasti opetella olemaan nöyrä ja tyytyväinen.

Joululaulut vanhentuneina uusiksi

Blaah... Onpa taas petetty olo! Toinen peräkkäinen lumeton joulu ja vielä pohjoista myöten! Etelärannikolla on kyllä tottunut väistelemään vesilätäköitä, mutta että Oulussakin on reilusti plussaa ja lunta vain täplinä! Se on muuten epäreilua!

Vanhat, taantuneet joululaulut pitäis sanoittaa uusiksi. Ajatellaanpa vaikka Kulkuset-biisiä. "Kulkuset, kulkuset, riemuin helkkäilee. Talven valkohiutaleet ne kilvan leijailee." Mitkä valkohiutaleet? Onko jossain räjähtänyt saippuatehdas? Ehdotus: "Talven vesipisarat ne naamaan tipahtelee."

Tai vielä pahempaa: "Kun maas' on hanki ja järvet jäässä." Maassa hanki? Järvet jäässä? Hehheh! Tuo oli tosi hauska! Jäille ei varmasti uskalla mennä muualla kuin Pohjois-Lapissa.

Sen sijaan riimit "Jollei jouluna ole lunta, voiko joulupukki tullakaan" ja "No, onkos tullut kesä nyt talven keskelle" ovat verrattoman ajankohtaisia. Viime yönä mitattiin Pohjois-Lapissa +7,4 astetta. Toivottavasti muistivat ottaa pilkkihaalarit mukaan!

keskiviikko 28. marraskuuta 2007

Lompakko täynnä ja mieli keveänä

Nyt sitä saa, nyt sitä saa, kassinsa täyteen kaikkea makeaa!

Viime viikkojen suosituimpia otsikoita on lehissä ollut se, kuinka lujaa Suomella nyt menee. Saadaan kaikkien aikojen kovimmat veronpalautukset, joulumyynti rikkoo taas ennätyksiä, me ostetaan sumeilematta muskeliautoja, divaanisohvia, talviasuttavia mökkejä ja koko perheelle kaikkea muuta pikku kivaa.

Samalla sivulauseessa varoitetaan, että muistakaas, että kohta se lama taas iskee. No, ei varmaan iske, ekonomistit vastaavat. Nyt menee niiiin lujaa, että ei paljon taantumat kohdalle iske!

On surkuhupaisaa lukea näitä kerskakulutusjuttuja. Toisille tulee rahaa palkkoina, optio- ja rahastotuloina eikä tiedä, meniskö tänä vuonna Malediiveille vai Mauritiukselle vai shoppailemaan New Yorkiin pariksi päiväksi ennen pakollista uutta vuotta Pariisissa.

Toisaalta osalla väestä menee huonommin kuin koskaan. Jos ei ole koulutusta, on tullut irtisanotuksi viidenkympin jälkeen, viina maistuu eikä naapurista löydy kovin sosiaalista ainesta, niin takuulla ei löydä itseään Stockmannin kuvaston fotoista.

Eikä opiskelijoilla, yksinhuoltajilla, pienipalkkaisissa ammatissa olevilla ja velka- ja asuntoloukussa olevilla keskituloisillakaan ole mässäilyyn varaa.

MInulle tulee veronpalautuksia 34 euroa ja marraskuun palkasta lähti vinha pino laskuja, joten sori vaan, Kaupan keskusliitto: en ehkä täytä isänmaallista velvollisuuttani ja muuta kulutuskäyttäytymistäni yhtä holtittomaksi kuin pirtupäissä poikkelehtiva pikku possu kulkuaan!

Persepolis - huumorilla Iranista

Jos jotain viime aikaista leffauutuutta voi suositella niin sanottuna hyvän tuulen leffana, niin Persepolis on sellainen! Iranissa syntyneen Marjane Satrapin omaelämäkerrallisiin sarjakuviin perustuva animaatio on lämmöllä ja tyylillä tehty.

Tarina lähtee 70-luvun lopulta, jolloin Iranissa elättiin vauraudessa ja elämä oli melko tasaista, vaikka shaahi hallitsi. Irakin sodan alkaessa elämä alkoi muuttua painajaiseksi ja nuori Marjane lähetetään opiskelemaan Wieniin ranskalaiseen kouluun, josta lähtien hänen elämäänsä, teini-iän rakastumisia ja sekstailuja ynnä muuta elämää seurataan.

Jo Persepolis-kirjoissa oli se hyvä puoli, että niissä puhuttiin vakavista asioista kuten sodasta, vainosta ja uskonnollisesta painostuksesta suoraan mutta huumorin keinoin. Elämä jatkui ja vaikeuksista selvittiin, kun pidettiin yhtä. Ja hätä keksi keinot.

Sama sävy jatkuu animaatiossakin, joka on onneksi tehty mustavalkoisena niin kuin sarjakuvatkin. Muutamia tosi räiskyviä oivalluksia nähdään, joissa sarjakuvan ideaa on pistetty vielä paremmaksi animaation keinoilla. Erittäin hupaisia kohtauksia on mm. Marjanen yhtäkkinen teini-iän kasvu ("Yhtäkkiä kasvoin 12 senttiä, leukani venyi, valtava perseeni piti minua pystyssä...") ja mustan pörssin kauppiaiden seuraaminen Teheranin kaduilla.

Persepolis on tehty ranskalaisella tyylitajulla! Kannattaa katsoa! Tämä elokuva ei masenna!

Tasa-arvoa aamuliikenteessä

Kiiruhdan aina töihin samaa reittiä: ensin Hertsikan metroasemalle, siitä 58:lla tai 59:llä Pasilan asemalle ja sieltä M-junalla Pohjois-Haagaan.

Kun odottelen kylmässä tai sateessa bussia Hertsikassa, huomaan aina saman ilmiön: iso perheauto kurvaa pysäkin viereen, tiputtaa vaimon pysäkille ja perheen mies kiitää Opelilla tai Volvolla Itäväylälle.

Jos perheessä siis on yksi auto, TIETYSTI se on mies, joka sitä käyttää. Eihän itseään kunnioittava äijä toki missään julkisissa kyki! Mielummin sitä ollaan puoli tuntia motarin tukkeena kuin kyhjötetään hikisenä toppatakissa Metroa lukien jossain paikallislinjalla!

Metrot ovat sikäli tasa-arvoisempia vempeleitä, että niissä matkustaa koko yhteiskunnan kirjo sekakäyttäjistä johtajiin (joiden moraali tosin saattaa olla vielä alempi kuin tabujen ja ruiskeiden kanssa naimisissa olevien).

Tietysti kaikkein tasa-arvoisinta ja kannattavinta olisi, jos sekä mies että vaimo kulkisivat julkisilla, mutta monissa perheessä voitaisiin miettiä, onko se aina se meijän Mara joka sen Toyotan saa, vai voisiko Ritukin joskus saada lähdön päivälleen kumijalan kyydissä.

tiistai 27. marraskuuta 2007

Eipä kannata Katsoa katsoa

Huomasin joku päivä, että entinen tv-lehti-entinen juorulehti Katso yrittää jälleen uudistaa itseään. Katso teki lyhyen ristiretken hömpän pariin ja yritti kilpailla Seiskaa vastaan julkaisemalla hömppää jopa kahdesti viikossa, mutta palasi ruotuun.

Nyt juorut on poistettu Katsosta, mutta kun vilkaisin lehteä, se oli ehkä vieläkin mitäänsanomattomampi kuin juoruversiona. Stoorit Martina Aitolehden tisseistä ja Matti Nykäsen delirium tremensiksistä olivat pois, mutta mitään uutta ei ollut tilalla. Uusista telkkariohjelmista oli lyhyitä puffeja ja jokunen pikapikaa rustattu julkkishaastattelu oli tilalla. Sitten oli kymmeniä sivuja tv-ohjelmatietoja.

Kuka tuollaista lehteä haluaa lukea! Jos tekee tv-lehteä, se olisi tehtävä kunnolla, kuten entinen Katso 80-luvulla tai jotain samansuuntaista kuin TV-maailma. Mielummin ostaisin nyt Seiskan, sillä se tekee ylpeästi omaa roskasankojournalismiaan eikä ole jotain epämääräistä siltä väliltä.

sunnuntai 25. marraskuuta 2007

Youth against Facebook

Check out my Facebook profile! Tällä otsikolla varustettuja meilejä olen minäkin saanut jo muutamia, mutta vastaus on ollut kaikkiin sama. No, I don't check! Tämä ei ole johtunut vittumaisuudesta tai ylpeydestä vaan periaatteesta. Ei vain kiinnosta lähteä mukaan tuohon uusimpaan hömpötykseen!

Mieleen tulee pitkä lista syitä miksi ei. No, ensinnäkin tiedän jo nyt, ketkä ovat parhaimpia ystäviäni ja kavereitani. Pidän heihin yhteyttä sähköpostilla, soittamalla ja tekstareilla. Välillä jopa tapaamme kasvokkain, mikä on villiä näin nykyaikana. Miksi siis tarvisin uuden tavan?

Facebookia kehutaan sillä, että sinne voi kirjata mitä kaikkea tekee päivän aikana. Ystävät voivat seurata sitä reaaliajassa. Mutta: miksi heidän pitäisi? Mitä kirjoittamista siinä on, että klo 13.02 jätin juuri soittopyynnön ministeriön virkamiehelle. Klo 13.30 yritin soittaa hänelle takaisin. Klo 14.22 hän ei vieläkään ollut soittanut. Hain välipalaa. Klo 15.12 vesisade alkoi vituttaa. Klo 15.27 kuin ihmeiden kaupalla sain tämän projektijutun valmiiksi. Klo 16.30 lähden Pohjois-Haagan asemalle odottamaan M-junaa.

Miksi ystävien pitäisi tietää tämä? On heillä muitakin murheita.

Toki työpäivien aikana voi tapahtua jotain hohdokastakin, kuten jännittävä haastateltava, mutta voihan siitä kertoa sitten myöhemmin puhelimitse tai oluen ääressä? Mihin tarvitaan Facebookia?

Puolustajat sanovat myös, että Veispuukin kautta voi saada kontaktin esim. yläastekavereihin. Entä sitten? Siinäkin tapauksessa, että haluaisin jutella jonkun yläastekaverin kanssa, en kutsuisi häntä kaverikseni satunnaisen juttuhetken takia. Jatkossahan hän saisi lukea kaikki viestit ja tunnelmapläjäykset, jotka Veispuukin kautta kirjoitan, mikä olisi harmillista, jos tyyppi osoittautuisi mulkuksi.

Tää voi olla normaalia muutosvastarintaa, mutta en vain ole löytänyt riittävästi syitä, miksi Veispuuk-kausi kannattaisi aloittaa. Siis: jos saan teiltä pyynnön liittyä Veispuukkiinne, en ole kuspiä, vaikka en liittyisikään! :)

Menihän mulla varmasti pari vuotta ennen kuin luin ensimmäistäkään blogia - ja vielä pitempään, että kirjoitin sellaista!

Vanhuus tulee pää kipeänä

Kyllä se on tunnustettava - vanhuus jyrää päivä päivältä! Vaikka luut eivät vielä kolota, ryhti on pysynyt suorana ja pääkin toimii joten kuten, niin ainakin baari-illan jälkeen vanhenemisen oireet huomaa.

Eilen olin Sir Elwoodin Hiljaisten Värien keikalla, rutiinikeikka bändiltä, jonka joskus soisi soittavan jotain muutakin kuin niitä kaikkein laskelmoiduimpia biisejä, kuten Perunamaa, Kymmenen tikkua laudalla ja Älä itke.

En varmaankaan juonut illan aikana 6-7 olutta enempää, mutta silti meinaa olla hautova jälkiolotila päällä! Tätä on jatkunut jo pitkään, vuosia. Mikään ei ole kuin ennen. Yritäpä juoda oikein reippaalla kädellä, niin hohhoi, siinä ei paljon sängystä nousta!

Tietenkin hyvänä puolena on se, ettei enää tee mielikään hörppiä kaksin käsin, mutta eipä kyllä tee mielikään, kun kerran pitää näköjään kohta lähteä eläkepapereita täyttämään!

No, ainakin kansanterveyslaitos kiittää tästä esimerkillisestä varovaisuudesta juomakulttuurissa!

perjantai 23. marraskuuta 2007

Ole erilainen, vältä pikkujoulubaareja!

Vanhan sanonnan mukaan vain amatöörit juovat viikonloppuisin, ammattilaiset sunnuntaisin ja maanantaisin. Näin pikkujouluaikaan tekisi mieli kuulua tähän ammattilaisten porukkaan. Keskustaan meneminen on aikamoista helvettiä, kun kaiken maailman sekalaiset seurakunnat kansoittavat baarit "hassunhauskoissa" tonttulakeissaan, glitterasuissaan ja kolmen promillen humalatiloissaan.

Pikkujoulukausi antaa samanlaisen oikeuden sokeaan sekoiluun kuin vaikkapa vappu, juhannus tai uusi vuosi. Opiskelijoillahan on samanlainen sekoiluoikeus aina, kun heillä on haalari päällä. Ratikassa saa möykätä niin kovalla äänellä kuin äänijänteistä lähtee, viinaa saa läikytellä, perseelle saa käydä baaritiskillä ja taksijonossa. Seksistiset huulenheitot ovat sallittuja, suorastaan toivottuja, eikä ravintolan sohvalle sammumista tai kutiavia sukupuolitauteja tarvitse sen kummemmin selitellä, jos niiden jäljet johtavat pikkujouluihin.

Jos siis haluaa olla erilainen nuori, kannattaa välttää keskustan baareja tästä kuukausi eteenpäin!

torstai 22. marraskuuta 2007

Kaupunkikulttuureja bemareilla

Helsingin kaupunginjohtajan Jussi Pajusen kommentti siitä, että Helsingin keskustan eläväisyyttä pitäisi lisätä lisäämällä autojen määrää keskustassa, on syystäkin herättänyt närkästystä. Pajunen on vanhoja bisnesmiehiä - hänen sukunsahan perusti Alepat - ja hän on varmasti käynyt sen verran monilla elinkeinoelämän kokkareilla, että keskustan isoja tavarataloja ja kauppakeskuksia on pakko puolustaa ihan periaatteenkin vuoksi.

Koska en omista autoa, olen samaa mieltä, että on suhteellisen hanurista, että kaikki kaupat keskittyvät moottoriteiden varsiin. Autottomana sinkkuna pääsee helposti esim. Itikseen, mutta vaikkapa Jumboon tai lentokenttätien varressa oleviin kauppoihin pääseminen on melko operaatio.

Ikeassa en käy, joten ei ole ongelma, vaikka en sinne tusinataivaaseen pääsekään.

Mutta se Pajusen pointti. Mistä lähtien autot ovat tarkoittaneet edistystä? Tämä väite on kuin suoraan 60-luvulta! Autot tuovat keskustaan vain ruuhkia, saasteita, jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden tielle rakennettavia parkkihalliramppeja ym.

Kaupungin keskustat on syytä pitää elävänä, mutta mielumminhan keskustaan kannattaa tulla junalla, metrolla tai bussilla. Pajunen kuuluu sukupolveen, jolle vapaa autoilu on samanlainen itsestäänselvyys kuin vessassakäynti.

Eivät peltilehmät citykulttuuria luo vaan luovat, rohkeat ihmiset!

Kohti pitempiä autojonoja

Kun katselee autofirmojen uusimpia mainoksia, tekee suorastaan pahaa. Ei sen takia, että mainokset olisivat sen pahempaa mielikuvamainontaa kuin ennenkin vaan siksi, että hinnat laskevat. Jopa melkoisten perhebiilienkin hintoihin voi tulla monen tonnin pudotus.

Olen vankasti sitä mieltä, että autoverouudistus meni pahasti pieleen. Mielestäni tässä tilanteessa, jossa päästöjä pitäisi kaikin keinoin vähentää niin paljon kuin mahdollista, ei autojen hintaa pitäisi ollenkaan laskea.

Verotus olisi pitänyt uudistaa niin, että "vähäpäästöisten" hinnat olisivat pysyneet entisellään ja citymaastureiden (joista jotkut itse asiassa hallituksen pirun väljässä hiilidioksidipäästöskaalassa luetaan "vähä"päästöisiksi) ja muiden bensasyöppöjen hinnat kohoaisivat rajusti.

Mutta eihän oikeistohallitus sellaista päätä. Pitäähän omalla, isolla autolla päästä niin vapaasti liikkumaan kuin ennenkin. Annetaan vain monoa kaiken maailman kimppakyydeille ja joukkoliikennehörhöille! Ei meillä Nurmijärvellä sellaisia viherpiipertäjien hommia tueta!

Jo nyt Etelä-Suomen kehätiet ja muut moottoritiet ovat ovat niin tukossa, että autojonot matelevat. Ja mitä tekee hallitus? Tietenkin tekee verouudistuksen, joka vain lisää autoja! Ou jee, näin meillä torjutaan ilmastonmuutosta!

sunnuntai 18. marraskuuta 2007

Joulutarina - mukavajuoninen matkailumainos

Jos haluat nähdä komean, isolla rahalla tehdyn Lapin ja etenkin Levin lumien matkailumainoksen, käy ihmeessä katsomassa Joulutarina! Sen katsottuaan monikin on varmasti mennyt Finnairin, Levin Matkailun tai jonkun muun ison hiihtokeskuksen nettisivulle ja käynyt varaamassa itselleen matkan Lappiin, kun etelän hanget ovat varmoja vain tavaratalojen ikkunoissa.

Joulutarinan, joka tuli ensi-iltaan 16.11., maisemiin on todella panostettu. Isoja laajakulmaotoksia on kuvattu Levillä ja Utsjoella. On lunta, pakkasta, kuuraa ja jääpuikkoja. Totta kai nämä perinteisen talven tunnusmerkit sopivat myös juoneen, mutta voin uskoa, että koska elokuvaa viedään ulkomaille, sillä on haluttu antaa myös mahdollisimman korea vaikutelma Lapin maisemista.

Sponsorien joukossa onkin Levin lisäksi esimerkiksi Joulupukin kylä, "virallinen joulukaupunki" (naurattaa aina kun sanon tämän, Turkuko joulukaupunki!) Turku ja monet muut. Matkailun edistämiskeskusta en sponsorilistalta löytänyt, katsoinkohan huonosti?

Mutta jos ei nyt ihan kyyniseksi heittäydytä, ei Joulutarina aivan huono elokuvanakaan ollut. Sen juoni oli perin yksinkertainen: orpopoika Nikolaksesta kasvatetaan pienen ja köyhän kylän lämmöllä ja rakkaudella varhaisteini, joka pirullisen Iisakin luona saa lisää kädentaitojen oppeja ja jatkaa jo lapsena oppimaansa antamisen iloa tuntemanamme Joulupukkina.

Hannu-Pekka Björkmanin suoritusta pääroolissa sopii syystäkin kehua, samoin Kari Väänäsen väkevää roolia Iisakkina. Muiden roolien osalta ei ole kovin paljoa syvyyttä tavoiteltu, mutta lämpöä ja humaanisuutta kyläläisissä kyllä on. Pahimmat disneymäiset pehmoudet vältetty - melkein. Aivan viimeisessä kohtauksessa jo kuolleeksi luultu Joulupukki lentää taivaalla porovaljakon vetämänä ja huiskuttaa Aadalle (Laura Birn) ja Mikolle (Antti Tuisku) kuin ehta Cocis-pukki. Ei näin, ei näin! Kohtaus meinasi vetää maton alta koko leffalta! Ei tällaista lässytystä, kun teos muuten oli kohtuullisen hallittu!

Oikein lahjakasta joulua

Kohta on taas edessä se juhlapäivä, jolloin kukaan ei tunnusta harrastavansa kerskakulutusta ja sanoo ostavansa lahjoja vain kohtuudella, mutta silti joulumyynti kasvaa vuosi vuodelta hurjaa vauhtia ja kaatopaikat täyttyvät pahvilaatikoista, lahjapapereista ja muovikuorista.

Nii-in, mikä siinä joulussa on sellaista, että silloin tuhlattava kuin hullu? Meidänkin perheessä on m onena vuonna "luvattu" ,että seuraavana vuonna ei sitten osteta lahjoja ja että jos joku nyt välttämättä haluaa jotain hankkia, niin sitten ihan pientä vaan. Ja kas kummaa, taas on seuraavana jouluna olohuone täynnä kamasta!

Jos ja kun niitä lahjoja nyt taas ostetaan, niin suositaan ainakin näitä: kierrätyslahjoja, lahjakortteja ja "immateriaalisia" lahjoja, niin kuin palveluksia tyyliin lupaan laittaa sulle ruokaa, lupaan siivota sun kämpän ja lupaan mennä kanssasi elokuviin.

Milloinkaan muulloin suomalaiset eivät ole niin pahasti kiinni Kaupan keskusliiton talutushihnassa kuin jouluisin.

Harmaata marssia

Suomalainen talvimuoti kattaa koko väriskaalan tummansinisestä harmaan kautta mustaan. Kengät ovat mustat, villeimmillä jopa tummanruskeat, farkut ovat tummansiniset, palttoossa harmaata tai mustaa, käsineet mustat ja pipokin mielellään tummasävyinen.

Tältähän pimeimmän vuodenajan vaatetus aina näyttää. En ole oikeastaan ymmärtänyt tätä koskaan. Kun kerran on jo perhanan pimeää muutenkin, eikö sitä kannattaisi torjua käyttämällä lämpimiä sävyjä - punaista, keltaista, oranssia... - jotka toisivat valoa kaamokseen?

No, eipä tietenkään, koska musta ja harmaa ovat asiallisia ja tyylikkäitä, niitä voi käyttää joka paikassa. Totta sekin, mutta olen kyllä sitä mieltä, että suomalaisten väripaletti on aivan liian kapea. Ainoa asuste, jonka osalta uskalletaan irrotella, on huivi: siinä saattaa olla punaista, vaaleansinistä, vihreää tai "jopa" pinkkiä ja turkoosia.

Eikö olisi niin, että aamun ruuhkametrossa ilmeet olisivat hiukan virkeämmät, jos ei kaikkien vaatteet näyttäisi siltä, kuin oltaisiin menossa hautajaisiin?

Viinaa, viinaa, heti viinaa!

On torstai-iltapäivä, Helsingin keskusta. Ihmisiä viuhtoo edestakaisin Lasipalatsin kulmilla, joku on menossa töihin, joku liiketapaamiseen, joku opiskelemaan. Arkadia-talon kulmalla näkyy pitkä jono, mikä lie? Ettei olisi taas ruokajono? Vai jonotetaanko siellä jonkun stadiontason bändin tai Star Warsin jatko-osan lippuja?

No, eipä tietenkään, Alkohan on vain avannut ovensa! Alkon ovelta luikertelee arviolta 30-metrinen jono. Voisi kuvitella, että kieltolaki on päättynyt - tai alkamassa. Siisteihin talvikuteisiin pukeutuneiden toimihenkilöiden joukossa on täriseviä pertsoja ja arskoja, osalla silmäkulma auki. Heidän päiväannoksensa ymmärtää, mutta mistä moinen viinanhimo on muihin iskenyt?

Alkon lakosta ilmoitettiin viikkoja etukäteen. Sekin tiedettiin, että se kestää vain 3 päivää. Silti ilmassa oli kansallisen paniikin ainekset, vaikka Helsingissäkin 3 Alkoa oli esimiesvoimin auki. Kaikesta huolimatta lehtien nettigallupit kyselivät, meneekö viikonloppu pilalle lakon takia ja toimittajat riippuivat asiakkaiden hihoissa kysymässä, miltä nyt tuntuu.

Voi meitä viinanpirun riivaamia!

Viinaa, viinaa, heti viinaa!

On torstai-iltapäivä, Helsingin keskusta. Ihmisiä viuhtoo edestakaisin Lasipalatsin kulmilla, joku on menossa töihin, joku liiketapaamiseen, joku opiskelemaan. Arkadia-talon kulmalla näkyy pitkä jono, mikä lie? Ettei olisi taas ruokajono? Vai jonotetaanko siellä jonkun stadiontason bändin tai Star Warsin jatko-osan lippuja?

No, eipä tietenkään, Alkohan on vain avannut ovensa! Alkon ovelta luikertelee arviolta 30-metrinen jono. Voisi kuvitella, että kieltolaki on päättynyt - tai alkamassa. Siisteihin talvikuteisiin pukeutuneiden toimihenkilöiden joukossa on täriseviä pertsoja ja arskoja, osalla silmäkulma auki. Heidän päiväannoksensa ymmärtää, mutta mistä moinen viinanhimo on muihin iskenyt?

Alkon lakosta ilmoitettiin viikkoja etukäteen. Sekin tiedettiin, että se kestää vain 3 päivää. Silti ilmassa oli kansallisen paniikin ainekset, vaikka Helsingissäkin 3 Alkoa oli esimiesvoimin auki. Kaikesta huolimatta lehtien nettigallupit kyselivät, meneekö viikonloppu pilalle lakon takia ja toimittajat riippuivat asiakkaiden hihoissa kysymässä, miltä nyt tuntuu.

Voi meitä viinanpirun riivaamia!

Viinaa, viinaa, heti viinaa!

On torstai-iltapäivä, Helsingin keskusta. Ihmisiä viuhtoo edestakaisin Lasipalatsin kulmilla, joku on menossa töihin, joku liiketapaamiseen, joku opiskelemaan. Arkadia-talon kulmalla näkyy pitkä jono, mikä lie? Ettei olisi taas ruokajono? Vai jonotetaanko siellä jonkun stadiontason bändin tai Star Warsin jatko-osan lippuja?

No, eipä tietenkään, Alkohan on vain avannut ovensa! Alkon ovelta luikertelee arviolta 30-metrinen jono. Voisi kuvitella, että kieltolaki on päättynyt - tai alkamassa. Siisteihin talvikuteisiin pukeutuneiden toimihenkilöiden joukossa on täriseviä pertsoja ja arskoja, osalla silmäkulma auki. Heidän päiväannoksensa ymmärtää, mutta mistä moinen viinanhimo on muihin iskenyt?

Alkon lakosta ilmoitettiin viikkoja etukäteen. Sekin tiedettiin, että se kestää vain 3 päivää. Silti ilmassa oli kansallisen paniikin ainekset, vaikka Helsingissäkin 3 Alkoa oli esimiesvoimin auki. Kaikesta huolimatta lehtien nettigallupit kyselivät, meneekö viikonloppu pilalle lakon takia ja toimittajat riippuivat asiakkaiden hihoissa kysymässä, miltä nyt tuntuu.

Voi meitä viinanpirun riivaamia!

Leikkiä vakavilla asioilla

Ilmastonmuutos on maailman ylivoimaisesti vakavin uhka, siitä ei pitäisi olla epäilystäkään niille ihmisille, jotka vähänkään suhteuttavat asioita toisiinsa. Ilmastonmuutoksesta on puhuttu melko paljon mediassa, jopa Suomessa, ja tästä on syntynyt virheellinen kuva, että viestintä olisi ollut laadukasta ja monipuolista, saati objektiivista.

Edelleen näkee häkellyttävän paljon spekulaatioita siitä, että ei ihmiskunnan vielä todellisuudessa tarvitse toimia, riittää, kun katselleen 10-20 vuotta mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään.

Tämä on täysin käsittämätöntä. Tiedotusvälineissäkin ilmastonmuutokseen liittyvä uutisointi on uutinen muiden joukossa, vaikka sen pitäisi olla - ainakin melkein aina - pääuutinen.

Kun hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi tuoreimman, viimeisen raporttinsa lauantaina, uutinen upposi Tehy-lakkoa ja Kimi Räikkösen salarakasspekulaatioista kertovien juttujen keskelle - osittain siksi, että oli lauantai, osittain siksi, että kyseessä oli neljäs raportti, joka veti yhteen aiemmat kolme raporttia, jotka on jo laajalti uutisoitu.

Tieto, jonka pitäisi olla Hesarin ykkösuutinen - ihmiskunnalla on noin 10 vuotta aikaa toimia ripeästi, tai muuten ilmastokatastrofi on melko peruuttamaton - oli siististi sisäsivulla.

Isoilla asioilla leikitään yhä.

perjantai 28. syyskuuta 2007

Kova koukuttaja

Puolivirallinen sloganini on, että roskaruokaa pitää syödä vähintään kerran viikossa ja hömppääkin pitää imeä itseensä sopivassa määrin, ettei täysin kyynisty.

Jokailtainen Big Brother -kooste sopii tähän hömpän nälkään tosi hyvin. Yleensä hömppäputki alkaa jo klo 20 Frendeillä mutta jos jakso on 3-4 kertaan nähty, siirryn suoraan Simpsoneihin, joka on nähtävä aina, kun olen kotona.

Mikä Big Brotherissa sitten kiinnostaa? Asukkaat ovat tylsiä, vähän päälle parikymppisiä ulkonäkönsä ja ajatustensa puolesta toistensa kopioita, jotka eivät ota isompia riskejä edes kännissä. Kaikkein villeimmät tyypit uskaltautuvat puhumaan seksikokemustensa määrästä tai panokumppanien määrästä, ja kun kaunis Heli tunnusti olevansa bi, poikien sukat pyörivät jalassa. Voi sitä kiiman määrää!

Ehkä syynä (lähes) jokailtaiseen BB-annokseen on aivojen nollaus. Kun ohjelma pyörii taustalla, tietää, ettei taivas ole vielä pudonnut, elämä jatkuu. Aivot käyvät helposti työpäivän jälkeen kuumana, joten illalla täytyy armahtaa aivosolujaan ja valella niitä tuolla flegmaattisella, melko ennalta-arvattavalla soopalla.

Tuotesijoittelun uutuuksia

Uusi kohuttu ja osin kehuttukin, joka tapauksessa hemmetin paljon ilmaista tekstimainontaa saanut Ganes-elokuva on tullut teattereihin. En ole käynyt vielä katsomassa sitä, mutta
jo ennakkomainonnasta on huomannut, miten paljon Ganesissa on panostettu tuotesijoitteluun.
No, eihän tuotesijoittelussa nykyään mitään uutta ole, ja joskus se voi toimiakin, tosin usein se on päälleliimattua ja kiusallista.

Eräässä tv-mainoksessa Albert Järvinen tekstaa keikkapaikan seinään tekstin Hurriggganes, kolmella g:llä. Minulla meni pitkään ennen kuin tajusin miksi, vaikka sponsori oli DNA. Juu, juu, 3G:tähän siinä "puolihuolimattomasti" kehutaan. Operaattori mainostaa itseään myös sanoin Sitä Cissekin ostaisi. Hehheh.

En ole nähnyt rainaa vielä, mutta työkaverini kertoi, että bändikaverukset laukaisevat kaljakuppilassa: "Vielä on aika hiljaista, mutta kyllä se tästä lähtee."

Ja Koff kiittää.

torstai 27. syyskuuta 2007

Yllätysvauva on iloinen asia

"Jani ja Mari saavat yllätysvauvan", "Yllätysvauva entiselle laulajalle", "Vauva yllätti ex-missin".

Yllätysvauva on yhtä mielenkiintoinen uudissana kuin salarakas tai kohumissi. Yhtäkkiä naiset ovat alkaneet kuorossa hämmästellä, miten mä nyt yhtäkkiä paksuna olen! Ei äiti ikinä kertonut, että siitä voi tulla raskaaksi!

Tietysti nämä yllätysvauvan saajat haluavat sanoa, etteivät he ole suunnitelleet lapsentekoa mutta beibiä vain pukkaa. Mutta tietyissä biologisissa olosuhteissa niitä vauvoja vaan yleensä tulee! Ei tarvi kuin jättää pillerit kumi pois, niin johan lohkeaa. Miksei tätä tiedoteta misseille samalla, kun heille annetaan SM-liigan pelaajien puhelinnumeroita?

Tuoreen tutkimuksen mukaan teinien tietämys ehkäisystä on todella huonoa. Ei siis ihme, että yllätysvauvoja puskee joka synnytyssairaalasta.

tiistai 18. syyskuuta 2007

Tapaa gurusi

Välillä mainostajat tuntuvat täysin kadottaneen suhteellisuudentajunsa. Groove FM:llä on pyörinyt mainos eräästä yritysjohtajille tarkoitetusta tapahtumasta, josta kerrotaan, että "Paikalle tulevat maailman johtavat gurut, näkijät ja futuristit." "Ja päivitä oma tiekarttasi menestykseen" tai jotain on seuraava lause.

Huhhuh ja hehheh! Jos jossain kehutaan olevan guruja, näkijöitä ja futuristeja, oletaisin olevani menossa johonkin itämaisen uskonnon "herätysjuhlaan" tai halaillaan toisiamme niin pelastumme -tyyppiseen hihhulointitilaisuuteen. Mutta ei! Sarasvuolässytysten kuorruttamille yritysjohtajille tällainen hehkutus menee täydestä. Miten voisin jäädä pois, jos ihan gurut ovat paikalla!

Entä ketkä johtavista futuristeista ovat paikalla? (Vuonna 1944 kuollut) Filippo Tommaso Marinettiko? Entä keskustelevatko he kenties valon ja varjon suhteesta vai värien käytöstä?

Ja vielä tiekartta tulevaisuuteen! No, kun se ei Lähi-idässä onnistu, niin miksei sitten kovassa bisneksessä.

Uhkat ja haasteet

Moni varmasti näki joku päivä sitten Hesarissa tavallista osuvamman pilapiirroksen. Kaksi miestä istuu veneessä. Toinen katsoo huolestuneena mereen ja toteaa: "Amerikankampamaneetti! Se on melkoinen uhka." ´Toinen mies tuijottaa taivaalle ja sanoo: "Venäjän-Iljushin! Se on melkoinen haaste."

Siinäpä se. Nykyään ollaan sen verran varovaisia kaikessa, että haaste-sana alkaa olla jo viljelty puhki. Mietitäänpä: Venäjä on haaste, ilmastonmuutos on haaste, terrorismi onkin yhtäkkiä uhka. Terrorismi on sen verran abstrakti käsite, eikä se kohdistu mihinkään tiettyihin henkilöihin, joten siitä voi puhua uhkana.

Venäjä sen sijaan on heti rajan takana ja siitä puhuessa kannattaa pitää kieli keskellä suuta. Venäjä on siis haaste. Ilmastonmuutos on taas niin laaja aihe, että poliitikot eivät uskalla puhua siitä uhkana, koska muuten heiltä heti pyydettäisiin mielipiteitä, miten tätä uhkaa pitäis torjua. Ja sitähän poliitikot eivät halua.

Kun sanoo jotain haasteeksi, ei anna toimittajille aseita kysyä, miten tämä haaste pitäisi ratkaista.

Mitä vaikeammin määriteltävä aihe, sitä varmemmin se on haaste: rasismi, ihmisoikesongelmat ja työttömyyskin ovat haasteita.

Uhkia taas ovat jotkut tarkkaan määritellyt asiat tai ihmiset, kuten alkoholistit, rattijuopot ja sodat.

maanantai 17. syyskuuta 2007

Sitä huomaa vanhuutensa, kun...

...kaupunki on taas täynnä haalaripukuisia opiskelijoita! Syyskuun alkuviikkoina kaduilla on vaellellut just sen näköistä porukkaa, jollaisena sitä porukalla hölkkäiltiin Vaasan kaduilla joskus silloin, kun vuosituhannet vielä alkoivat ykkösellä.

Siinä on parikymppisille sinisilmäisille janikoille ja alekseille monet krapula-aamut luvassa, ennen kuin tajuavat, että lupaukset akateemisista unelmatyöpaikoista ovatkin huijausta.

Löysin viikko sitten pettämättömistä arkistoistani (komero täynnä muovipusseja, jonne on sullottu valokuvia ja negoja) monta fotoa esim. omista kastajaisistani (-96), yliopiston ensi päivistä vuodelta -99, vuosijuhlista 2000, tunnistamattomilta sitseiltä... Olihan ne mukavia päiviä mutten silti kaipaa niitä takaisin!

Leffavuodessa vähän uutta

Tää alkava elokuvavuosi ei kotimaisten osalta vaikuta kovinkaan hehkeältä. Mitään uutta ei tosiaankaan ole auringon alla.

Katsotaanpa aiheita: jatkosota (Tali-Ihantala), kansalaissota (Raja 1918, Käsky), neuroottisten kaupunkilaisten lemmenseikkailuja (Sooloilua, Kolmisten), kepeitä romanttisia viihdepläjäksiä (Kahdeksan päivää ensi-iltaan). Siihen päälle pari lastenelokuvaa (Röllin sydän, Risto Räppääjä) tuovat pientä eloa tohon tarjontaan, mutta alustavasti tarjonta näyttää latteimmalta vuosikausiin.

Viime vuosina on voinut sentään luottaa siihen, että listalla on ollut esim. Kaurismäkeä, Ijästä, Pirjo Honkasaloa tms. Olli Saarelakin on välillä yllättänyt positiivisesti. Mutta nyt aiheet ovat kuin Nelosen ohjelmakartasta - ei suinkaan jotain ihan muuta vaan juuri sitä samaa vanhaa.

Mikä ihme siinä on, että kalliita jatkosotaleffoja pitää vuodesta toiseen tehdä! Pyrotekniikka, joukkokohtaukset, vaatetukset, aseistukset ynnä pitkät kuvausjaksot metsässä maksavat paljon. Kaikki kunnia Åke Lindmanille, mutta jo Etulinjan edessä todisti, että miehen olisi kannattanut lopettaa ohjaaminen jo 90-luvulla.

Kun katselee viime vuosien tarjontaa, niin enemmän on saanut pyöritellä päätään kuin ilahtua: Pahat pojat, Matti, Hymypoika, Alaston mies, Rock'n' roll never dies... Voi kammotus! Mitä hyvää noistakin keksisi!

En tarkoita, että kaikkien leffojen pitäisi olla vakavaa, kantaaottavaa kokeellista draamaa, mutta taiteellisia riskejä ei oteta tällä hetkellä kuin taideoppilaitosten lopputöissä ja lyhytelokuvissa.

Ja kevyistäkin aineksista koottu juttu voi toimia, siitä hyvänä todisteena Helmiä ja sikoja (2003).

perjantai 14. syyskuuta 2007

Jos haluat kyllästyä, valitse...

...Colorado Avenue. Hohhoi! Hyvä yritys, mutta kömpelö toteutus. Sellaiset ajatukset heräsivät vuoden kalleimmasta kotimaisesta, Claes Olssonin ohjaamasta Colorado Avenusta, joka sijoittuu kuvitteelliseen Siklaxin kylään viime vuosisadan taitteesta.

On pirtukauppaa, kansalaissotaa, salattua rakkautta, Amerikan siirtolaisuutta, juoruavia mummoja... En ole lukenut Lars Sundin Colorado Avenueta enkä Lathandlerskans sonia, mutta jotkut ovat kehuneet niitä tosi moniulotteisiksi kirjoiksi. Varmasti ovatkin.

Mutta elokuvana Colorado Avenue on pitkäpiimäinen, ennalta-arvattava epookki. Ongelmana on se, että parissa tunnissa on väkisin yritetty kertoa 30 vuotta Suomen historiasta mahdollisimman kustannustehokkaasti. Kankaalle marssitetaan historiallisia tapahtumia, jotka on toteutettu huolella, mutta ei se tee elokuvasta mielenkiintoista.

Colorado Avenue olisi kannattanut tehdä suoraan tv-sarjaksi, jollainen siitä on pidennettynä tulossakin. Ruotsinkielisiä elokuvia on ehdottomasti tehtävä, onhan tämä kaksikielinen maa, mutta kuinka moni tästä innostuu? Tai moniko alle 50-vuotias?

Pienenä erikoisuutena: jos haluat nähdä Andre Wickströmin vakavassa roolissa, tässä olisi mahdollisuutesi!

Lieksa! - Voi pettymysten pettymys

Markku Pölöseltä on oppinut odottamaan laatua. Kivenpyörittäjän kylä, Onnen maa ja Koirankynnen leikkaaja olivat kaikki mainioita omassa aika harvinaisessa lajissaan, ja Emmauksen tiellä oli jännittävä kokeilu, vaikka ei loppuun asti jaksanutkaan pitää hyppysissään.

Mutta Lieksa! Voi voi, haluaisi sitä kehua, mutta ei voi.

Lieksa! tulee ensi-iltaan tänään perjantaina mutta näin sen pressinäytöksessä jo viikko sitten. Siinä on elokuva, jonka haluaisi toimivan, mutta en vieläkään tiedä, miksi se on tehty.

Lyhyesti Lieksa! on tarina Koppeloiden perheestä, joka häädetään talostaan ja joka lähtee kiertämään mustalaistyyliin Pohjois-Karjalaa autokaravaaneissa. Suvun ylpeytenä on se, että he (ainakin väittävät) olevansa kaukaista sukua tsaari Nikolai II:lle ja heidän sukulaisensa on ollut tsaarin hoviräätälinä.

Yhtäkkiä suvun musta lammas Laszlo (Peter Franzen) pöllähtää kuvioihin, alkaa lähennellä tytär Laraa (Jenni Banerjee) ja suvun vätysmiehet eivät pane tikkua riskiin, vaikka matriarkkanaiset sitä vaativat. Mutta mitä oikein tapahtuu, se ei missään vaiheessa selviä.

Kantavana ideana on kysymys, pääseekö perhe "jerusalemiinsa" eli Lieksaan. Silti tällä pyhiinvaelluksella ei ole paljoakaan tekemistä itse juonen kanssa.

Tarina ei missään vaiheessa aukene, kohtaukset tuntuvat toisiltaan irrallisilta eivätkä vie tarinaa eteenpäin, näyttelijät ovat Sanna-Kaisa Paloa lukuun ottamatta pökkelömäisiä ja lopussa on liikaa kysymyksiä, joihin ei vastattu.

Ja mitä tulee näyttelijäntyöhön, Peter Franzenin puheesta ei taaskaan meinannut saada mitään selvää! Franzenhan on suomenruotsalainen mutta ei se selitä sitä, että hän mutisee niin epäselvästi, että paikoin tekstitys olisi paikallaan. Sama ongelma miehellä oli Kuutamolla-leffan rakastajan roolissa. Mitä? Häh? Puhuisit selvemmin!

Ja mitä kammotuksia oli osa kohtauksista. Rakastavaiset (Banerjee ja Samuli Vauramo) hyppelehtivät kiveltä kivelle kesäsateessa metsän keskellä. Koppeloiden miehet tunaroivat kauppareissun ja palaavat kännissä hoiperrellen kotiin.

Ainoa, mikä LIeksassa toimii kunnolla, on kuvaus, mutta valitettavasti se ei pelasta Pölösen ensimmäistä epäonnistumista.

Arvottomat on nähtävä

Arvottomat tulee lokakuussa elokuva-arkistoon! Se on nähtävä! On vain! Olen nähnyt Mika Kaurismäen leffan jo varmasti toistakymmentä kertaa, mutta ei se haittaa. On se silti nähtävä kankaalta.

Monilla ihmisillä on joku leffa, johon heillä liittyy ihan erityisiä tunnesiteitä. Ei sen leffan tarvitse olla maailman tasokkain, mutta jostain syystä se on vain säännöllisin väliajoin poimittava hyllystä.
Joillekin se on Titanic, joillekin Star Wars, joillekin Pretty Woman.

Arvottomissa on monia seikkoja, miksi se on niin hyvä: ajankuva, näyttelijät, mahtava dialogi, Anssi Tikanmäen palkittu musiikki...

Leffa sijoittuu näennäisesti 80-luvun avun Suomeen. En muista paljoakaan tuosta ajasta, mutta fiksummat ovat sanoneet, että jo kuvaushetkellä Kaurismäet kuvasivat Suomea, jota ei enää ollut olemassa. Kohtauksissa näkyy parakin kokoisia, nuhjuisia bensa-asemia, pieniä kyläkauppoja, joista sankarit käyvät soittelemassa, tupakansavuisia ravintoloita, joissa juodaan kossua vichyn kanssa ja ilman. Matkaa taitetaan vanhalla Volgalla, ja vaatteiksi käy nuhjaantunut poplari tai farkkutakki.

Arvottomissa on rockia. Moni kaverini on "herännyt" leffan hienouteen myöhemmin.

Parhaiten Arvottomista jää mieleen dialogi. "Hän oli kaunis kuin öinen moottoritie. Ja suurin piirtein yhtä nopea liikkeissään." "Aika rientää kuin hirvi." "Aiotko koko loppuikäsi vahtia keitettyjä nakkeja? -En kai. -Mennään sitten tanssimaan." "Lähdetkö kanssani Afganistaniin?"

Mikan ohjaama ja Akin käsikirjoittama synkän kaunis ja runollinen teos kertoi mitä pojat osasivat jo "kaksvitosina" ja jota Selinit ja Aleksi Mäkelät eivät osaa vieläkään.

Uskoako vai ei?

En ole aivan varma, uskonko blogeihin. Ainakaan vielä. En nimittäin ikinä lue toisten ihmisten blogeja, vaikka he olisivat - ja yleensä ovatkin - minua fiksumpia ja takuulla oppisin yhtä sun toista uutta heidän ajatuksistaan.

Miksi en lue? Ehkä olen liikaa tavannut yhdentekeviä nettipäiväkirjoja ja nettikeskusteluita, joissa käyttäjien päivän suurimpia murheita ovat se, kun lempparikengät jäivät aamulla kotiin ja keskustan suosikkikuppilassa laten hinta oli noussut 20 senttiä. Tai kun nukkumaan mennessä oli vähän nuha.

Sikäli kun onnistun blogikokeilussani, ajattelin keskittyä intohimojeni kohteisiin eli teatteriin ja elokuviin. Aion siis kirjoittaa niistä kyldyyrielämyksistä, joihin tutustun, jakaa mielipiteitä ja purkaa omia aatoksiani.

Olisi naurettavaa väittää herättävänsä keskustelua, etenkään kun en vielä voi tietää, kuinka moni näitä lauseita lukee, mutta jos nyt lähdettäisiin siitä, että saan ainakin vapaasti vaahdota! Sehän on blogien idea. Vai?