keskiviikko 20. elokuuta 2008

Mikä Espoossa mättää?

Turku on monien suomalaisten antipatioiden kohde, mutta minulle Turku ei ole mikään ongelma. Se on kaunis kaupunki suurimman osan vuodesta (surkea talvisää on asia erikseen, mutta Helsinki ei ole yhtään parempi siinä suhteessa), sinne ja takaisin pääsee nopeasti ja melko halvalla ja hintataso on pk-seutua halvempi.

Espoo nyppii enemmän, vaikka se on vieressä. MIkähän siinä on? Jotenkin tuntuu, että täytyy aina puolustella ja keksiä joku tekosyy, jos on menossa Espooseen. Ikään kuin siinä olisi jotain hävettävää ja salailtavaa.

Minulle tulee Espoosta ensimmäisenä mieleen Mersu, iso rivariasunto ja beige väri. Sen jälkeen Länsiväylän ruuhkat, iso raha, kokoomus, porvarien hillitty charmi ja ehkä vasta sen jälkeen Nuuksio, meri ja niin edelleen. Siis negatiiviset assosiaatiot ensin.

Onhan Espoossa samanlaisia lähiöitä ja "perustyyppejä" asuntolainoineen ja korvatulehduksista kärsivine lapsineen kuin kaikkialla, mutta jotenkin Espoo kulminoituu niin vahvasti mielessäni johonkin Westendin kaltaisiin ökyalueisiin ja lievästi ylimielisiin ja nokkaa pitkin katsoviin "bättre folkin" edustajiin.

Kyllä, minulla on asenneongelma Espoon suhteen. Eilenkin ilahduin, kun luin, että Kino Tapiolan katto on romahtanut ja osa Espoo Cinen elokuvanäytöksistä on siirretty Eerikinkadulle Andorraan. Ikään kuin olisi jotenkin erikoista, että Espoo Cine pidetään Espoossa! :)

Lupaan muuttua avoimemmaksi ja ennakkoluulottomammaksi, ennen pitkää! :)

Kiinalaiset eivät ole läpeensä kovia

Kiinalaiset ovat antaneet Pekingin olympialaisten aikaan itsestään melko kovan ja jäykän vaikutelman. Turvajärjestelyt ovat suorastaan militantteja, poliiseja on joka kulmassa, on metallinpaljastimia ja valvontakameroita. Viranomaiset sensuroivat toimittajien netinkäyttöä, valvovat, mitä kansalaiset ulkomaalaisille puhuvat, saalistavat Tiibet-aktivisteja jne.

Mutta kyllä kiinalaisetkin osaavat murtua, mitä yllättävimmissä tilanteissa. Katsoin hämmentyneenä, miten kova pala aitajuoksija Liu Xiangin jääminen pois 110 metrin kisasta oli. Asiaa toimittajalaumalle kommentoinut valmentaja ei kerta kaikkiaan pystynyt pitämään pokkaa, vaan kyynelehti kuin läheisensä menettänyt. Välillä hän keräsi itsensä, mutta pian kyyneleet taas virtasivat.

En muista, että suomalaiset olisivat koskaan samalla tavalla vollottaneet, jos ennakkosuosikki on pettänyt. Mielummin mökötetään ja murjotetaan tai ollaan hiljaa vaan kun puhe turhaa on, a'la Seppo Räty. Johtuneeko tunteellisuus kiinalaisten kansanluonteesta, kansainvälisestä huomiosta vai suorituspaineista, joita 1,3 miljardia kansalaista ihan kiistatta luovat.

Mitä tulee olympialaisiin, niin ovatpa ruotsalaisetkin saaneet huomata, ettei hannuhanhivaihde voi aina kytkeytyä päälle. Eivät hekään voita aina ja kaikkia mitaleita!

maanantai 18. elokuuta 2008

Kaikuja hullusta maailmasta

Jopa oli verinen viikonloppu! Hesarin mukaan Helsingin poliisi pidätti perjantain ja sunnuntain välisenä aikana viitisenkymmentä ihmistä erilaisten pahoinpitelyjen takia. Ilmeisesti lämmin ja kostea viikonloppu ja keskustan yleinen juhlahumu sekoittivat ihmisten päät.


Viime ajalle on sattunut myös pari järjetöntä ja niin turhaa väkivaltarikosta. Viime viikolla 18-vuotias poika tappoi 15-vuotiaan tytön, ja tänään paljastui, että kuristamalla. HS kirjoittaa tutkimuksista näin:

"Poliisi kertoo, ettei epäilty ole osannut kertoa teolleen mitään varsinaista syytä.

Mies on myös kertonut, että hänellä ja tytöllä oli ollut tämän kesän aikana seurustelusuhde."

Eli ei mitään syytä, mutta ruumiita tuli! Samanlainen hullu teko oli Oulunkylässä sattunut puukotus, kun 18-vuotiaan kioskinpitäjän ja 22-vuotiaan miehen välille tuli suukopua, kioskinpitäjä tarttui puukkoon ja pisti miehen hengiltä. Uskomatonta!

Jotenkin tuntuu, että tällaisia selittämättömiä väkivaltaisuuksia on ollut viime aikoina tavallista enemmän tai ainakin siltä tuntuu. Niin kuin nyt Jokelan ammuskelu tai keravalaisen koripalloilijatytön puukotus jokin viikko sitten. 18-vuotias teini voi niin pahoin, ettei nähnyt mitään muuta keinoa päästä hoitoon kuin pistää jonkin sopivan voimattoman vastaantulijan hengiltä.

Mitä tähänkin voisi sanoa? Ei oikein mitään. On helppo syyttää vuoroin vanhempia, opettajia, pleikkaria ja internetiä, mutta mikään ei yksin selitä. Varmaa on kuitenkin se, ettei tätä hullua soppaa ainakaan paranna se, että valtiontalouden kurjistamisohjelman (joka kai viralliselta nimeltään on tehostusohjelma) takia leikataan poliisien ja rikostutkijoiden määrää, ja psykiatriselta hoidolta on raavittu pois resursseja määrätietoisesti jo lamavuosista lähtien.

Aika hullu on yhteiskunta, jossa ei pääse hoitoon ilman, että tappaa jonkun! Vasta silloin huutavan ääni korvesta kuuluu. Ja silloinkin vain hetkeksi. Kohta taas kevennetään verotusta ja sen jälkeen katsotaan, että voi voi, nyt tarttis taas sosiaali- ja terveysmenoja leikata! Mikä terveysasema tällä kertaa suljettais, pojat?


Latvialaiset palauttivat uskon teatteriin

Olen jonkinlainen teatterihullu ja käyn katsomassa kaikenlaisia esityksiä pitkin vuotta. Keskinkertaisia ja tasalaatuisia näytelmiä näkee ihan liikaa varsinkin keskisuurissa laitosteattereissa: kun omat on saatava pois, ei oteta riskejä niin aiheen, tekstin kuin näyttelijävalintojenkaan suhteen.

Onneksi näkee välillä näytelmiä, jotka palauttavat uskoa teatteriin. Sellainen oli viimeksi The Sound of Silence, jonka latvialainen Jaunais Rigas Teatris esitti kahteen kertaan Helsingin juhlaviikoilla.

Lähtökohta on ajankohtainen mutta käsittelytapa on erikoinen. Ideana on kertoa, miten vuoden 1968 tapahtumat näkyivät Neuvostoliittoon kuuluneessa Latviassa. Miten länsimusiikkia, -muotia ja -aatteita kantautui rautaesiripun taa ja kuinka nuoret pitivät yhdessä hauskaa veljeyden ja tasa-arvon merkeissä, vapauden kanssa oli ehkä vähän niin ja näin 60-luvun Neuvostoliitossa.

Kuka uskoisi, että kolmituntinen näytelmä, jossa ei ole lainkaan dialogia, voisi toimia? Sound of Silence toimi, loistavasti. Kantavassa osassa oli Simon&Garfunkelin musiikki, jolla ohjaaja Alvis Hermaniksen mukaan oli Latviassa paljon tärkeämpi symbolinen merkitys Latviassa kuin esimerkiksi Beatlesillä. Musiikki kulkee läpi näytelmän mutta ei vain päälleliimattuna äänitapettina kuten yleensä vaan kekseliäästi ja yllätyksellisesti.

Loistavin on kohtaus, jossa joukko jäykkiä, vakavia ja harmaaseen pukuun sonnustautuneita virkamiehiä tulee jonkinlaista kulkulupaa näyttäen mummon asuntoon. Mummo ottaa esiin vanhanaikaisen soittimen ja kuulokkeet. On alkamassa salainen Simon&Garfunkelin kuuntelusessio, häivähdys vapaasta ja villistä lännestä, mutta hetki kuitenkin keskeytyy, kun mummo kuulee ääniä käytävästä ja soitin ja kuulokkeet piilotetaan salamana laukkuun.

Jaunais Rigas Teatrisin näyttelijät ovat loistavia. He esittävät parikymppisiä nuoria miehiä ja naisia, jotka tapaavat, pariutuvat, pitävät hauskaa ja saavat lapsia. Heidän miiminen osaamisensa on harkittua ja taitavaa. Vuorosanoja ei vain tarvita.

Ohjaukselliset ideat ovat mainioita. Länsimusiikin salaisuutta kuvastaa se, että musiikki alkaa yhtäkkiä kuulua, kun mummo avaa ison lasipurkin kantta ja vaimentuu, kun kansi laitetaan hetkeksi kiinni. Tai toinen biisi lähtee käyntiin, kun joukko lukevia nuoria alkaa puhallella ilmassa valkoista höyhentä.

Repliikittömyys ja näennäinen vähäeleisyys kertovat siitä, että Hermanis luottaa täysin näyttelijöihinsä. Ja miksei luottaisi, kun jälki on tuommoista! Hermaniksen riski kannatti. Ei ihme, että häntä on kehuttu ympäri Eurooppaa ja Suomessakin Sound of Silence sai loistovastaanoton Tampereen Teatterikesässä.

Tällaisia vierailuja lisää Suomeen!

Milloin tajuaa olevansa vanha?

Välillä sitä vain tajuaa olevansa melko vanha. Luin tänään nettiuutisen, että "vuonna 1990 syntyneiden kutsunnat alkavat". Ei mitään ihmeellistä, 18-vuotiaitahan he ovat, mutta miltä se kuulostaa! 1990 syntyneet, kuulostavat ihan pennuilta, juuri kehdosta nousseilta! Mutta täysi-ikäisiä hekin ovat, mokomat!

He ovat sitä sukupolvea, joilla on koko ikänsä ollut kännykkä, netti, pleikkarit omassa, olo- ja takkahuoneessa ja yllä yo-juhlissa Guccia ja ARmania, kun luksustuotteet ihan must. Voi tätä mannan ja hunajan määrää!

tiistai 12. elokuuta 2008

ILMAISTA VIINAA!

Otsikointi on vaikea laji. Ennen kun olin uutistoimittajana STT:llä, opin, että paras otsikko on mahdollisimman informatiivinen ja tiivis. Houkuttelevuudesta ei ollut niin väliä, STT:n linjan mukaisesti informatiivisuus, luotettavuus ja nopeus olivat hyveitä.

Nykyään teen juttuja aikakauslehtiin ja olen oppinut, että otsikot muodostetaan aivan eri logiikalla. Otsikon ei tarvitse enää kertoa mistä juttu kertoo, koska lehden "käyttöliittymä" on aivan erilainen. Jos aukeamalla on pääkuvana mies kanootin kanssa, otsikossa ei tarvitse kertoa, että "Hartolalaisinsinööri nauttii melonnasta". Se on ilmiselvää. Otsikko voi kertoa jotain mitä muu teksti ei kerro, se on koko jutun yleisnimittäjä. Esimerkiksi: Omien vesien lipuja. Mitä lyhyempi otsikko, sen parempi, ad:mme paljastaa.

Nettiuutisointi on vielä ihan oma taiteensa. Verkkolehdet kilpailevat verisesti lukijoista, sillä mitä enemmän lukijoita, sitä enemmän mainostajia. Ja tavallinen otsikko ei kiinnitä levottoman surfailijan huomiota: siis seksiä, yllätyksiä ja puolitotuuksia kehiin!

Ehkä villeimpiä otsikoita harrastavat talous- ja iltapäivälehdet. Kun kolme suurta metsäyhtiötä heinäkuun lopulla samana päivänä julkistivat miinusmerkkiset osavuosikatsauksensa, Kauppalehti räväytti: Verilöyly metsässä. Sopisi joukkomurhauutiseen mutta tässä kontekstissä tarpeeton, jopa surkuhupaisa.

Tänään tiistaina Taloussanomat raportoi siitä, että eräs yrittäjä suunnittelee kesto- ja kertakäyttövaippojen yhdistelmää, otsikko: Vaippayrittäjä haluaa hybridipeput.

Mikä hemmetin hybridipeppu! Tulee mieleen joku kyborgilapsi, jonka polttoaineena voi käyttää vaihtoehtoisesti akkua ja dieselöljyä. Eihän lapsen peppu sitä paitsi ole "hybridi", vaikka vaippaa olisikin kahta lajia! Sama takapuoli se on kuin ennenkin!

Ilta-SAnomat ovat harrastaneet näitä puolitotuuksia jo ennen verkkoajan kiihkeää lukijakilpailua. Niillehän raflaavat lööpit ovat olleet elinehto. Muistan kauan sitten otsikon: Kansanedustaja sai sydänkohtauksen. Juttu kertoi, että tuntematon riviedustaja oli saanut sydänkohtauksen melkein vuosi sitten ja paranteli itseään kotipuolessa! Otsikko piti faktuaalisesti paikkansa, mutta oli vähintäänkin harhaanjohtava.

Näin meitä median kuluttajia iloisesti sahataan silmään! Ja me nautimme siitä!

Kestouutiset pitävät maailman tasapainossa

Eikö usein tunnukin siltä, että "uutinen", jonka näet lehdessä tai netissä, on jotenkin vanhan ja kuluneen tuntuinen? Syitä voi olla monta: kyseessä on a) ikiliikkuja, aihe josta puhutaan aina säännöllisin väliajoin, vaikkei mitään uutta olisikaan ilmennyt; usein tällaisista aiheista on helppo kirjoittaa, ne ovat populaareja ja kommentaattoreiksi on helppo löytää joku yliopiston dosentti tai Juha Mieto tai b) aikakausaihe; näistä kirjoitetaan aina samaan aikaan joka vuosi joka mediassa.
Joskus harvoin kyseessä saattaa olla oikea uutinen, eli tapahtuma, asia tai ilmiö, josta et ennen ole kuullut.

Näitä kestoaiheita ovat mm. joulun sää, juhannuksen menoliikenne, mansikoiden kypsymisaikataulu, kesäjuhlien menovinkit ja näin loppukesästä opiskelijoiden asuntotilanne ja autoilijoiden varoitukset olla ajamatta koululaisten päälle.

Miksi näistä aina kirjoitetaan? No, osittain on aihetta. Ajatellaanpa koululaisia liikenteessä. Joka vuosi jää aivan liikaa lapsia hullujen kaahareiden alle. Lapset eivät vielä osaa liikkua yksin liikenteessä, kun taas aikuiset autoilijat ovat niin sokeita tai mukakiireisiä, etteivät muista, että pirssissä on myös jarrupoljin.

Toinen syy on tietenkin lukijoiden mielenterveys. Jos ei kestoaiheita olisi, vuodenkierto voisi häiriintyä. "Mitä? Eikö tänä vuonna ole kirjoitettu kertaakaan opiskelijoiden surkeasta asuntotilanteesta? Apua! Onko ongelma poistunut kenenkään kertomatta!?"

Kolmas syy on tietenkin toimittajien ja uutispäälliköiden laiskuus tai pikemminkin mukavuudenhaluisuus. Ainahan näistä on kirjoitettu - siis nytkin! Päivä- ja viikkolistojen uumenista kaivetaan kansio kestoaiheet ja sieltä nakitetaan Jussille vuokra-asuntotilanne, Hannalle bensan hintakehityksen tarkkailu, Sannalle syksyn kirjauutuudet ja Juhalle uimavesien lämpötilat.

Nyt eletään elokuun puoltaväliä. Ei mene kauaakaan, kun lehdet jo puffaavat paikallisteatterinsa teatterikauden avajaisia, kulttuuritoimittajat raportoivat kirjakustantamoiden rapujuhlilta ja sporttiset journalistit tarjoilevat vinkkejä uusien harrastusten valintaan kansalaisopiston ja avoimen yliopiston kurssitarjonnasta.

Rumuus on uhka kansakunnalle

Pekingin olympialaiset ovat kaikin puolin oudoksuttava tapahtuma. Aikansa kuluksi voi luokitella ilmeisimmät puutteet, kuten ihmisoikeusrikkomusten vähättelyn, toisinajattelijoiden lakaisun maton alle kisojen ajaksi, saasteet ja elintasoerojen kärjistymisen köyhät kiinalaiset vs. rikkaat kisaturistit, mutta nyt tuli ilmi myös se, että rumuus voi olla uhka Kiinan kansakunnalle.


Näin on, mikäli uskotaan kisojen avajaisten järjestäjiä. Ja miksi emme uskoisi.

Hesari kirjoitti 12.8., että avajaisissa lavalle hankittiin toinen tyttö alun perin suunnitellun tilalle, koska alkuperäinen tyttö oli "liian ruma"!

HS:

"Avajaisten musiikillinen johtaja Chen Qigang on paljastanut, että Lin Miaoke -niminen tyttö laitettiin lavalle availemaan suutaan laulun tahtiin siksi, että alkuperäinen esiintyjä ei ollut tarpeeksi viehättävä.

Kaiuttimista kaikuneen laulun esitti oikeasti seitsenvuotias Yang Peiyi, joka ei päässyt avajaisten lavalle pulleiden poskiensa ja epätasaisen hammasrivinsä vuoksi.

"Pikku-Yang ei päässyt esiintymään koska halusimme välittää katsojille oikean kuvan. Ajattelimme kansakunnan parasta", Chen kertoi Sina-uutissivustolla."

Järjestön perustelu! Mitä kammottavaa kiinalaiselle yhteiskunnalle olisikaan voinut tapahtua, jos tuo ruma tyttö (joka oikeasti on ihan tavallisen näköinen) olisi saanut aukaista suunsa miljardien ihmisten edessä! Kiinan talous olisi sukeltanut, Kiinan muuri olisi hajonnut, kommunistinen puolue olisi hajonnut ja kansalaisaktivistit olisivat saaneet inhimillisen kohtelun!

Ainahan kisaisännät ovat siloitelleet kulisseja, mutta vaikuttaa siltä, että Pekingissä tämä kaunistelu ja hymistely on viety älyttömiin mittasuhteisiin.

maanantai 4. elokuuta 2008

Miksi kukaan ei enää laihduta

Oletteko huomanneet, ettei kukaan enää laihduta? Kaikki vain keventävät. Maikkarilla on oma Keventäjät-sivusto, naistenlehdet tarjoavat omia vinkkejään keventämiseen ja Tammelta on ilmestynyt oma Keventäjän kirja.

Laihduttaminen ei ole enää mitään - kaikki siis joukolla keventämään!

Onkohan tässä taustalla taas se, että sanaa muuttamalla yritetään häivyttää kielteisiä mielleyhtymiä? Ehkä laihduttaminen kuulostaa jotenkin epätoivoiselta, vanhanaikaiselta ja säälittävältä. Keventäminen on modernimpaa, katu-uskottavampaa ja dynaamisempaa. Sitä paitsi laihduttaminen-sana vaatii pudottamaan painoa isoja määriä, kun sen sijaan jo puolen kilometrin häviäminen vyötäröltä on keventämistä.

Sanoillahan on aina pyritty parantamaan jonkun asian tai ammatin arvostusta. Siivoojat ovat siistijöitä tai hygieenikkoja, talonmiehestä tuli ensin virastomestari ja sitten huoltomekaanikko, kampaaja on hiusmuotoilija ja niin edelleen.

Maailma on sanojen vanki - jee, jee!

perjantai 1. elokuuta 2008

Ankkarock - festarikesän ainokainen

Huomenna on sitten Ankkarock. Eipä ole tullut muilla festareilla taaskaan käytyä! Taaskaan en päässyt Pori Jazzin jazzkadulle asti, vaikka siitä on puhuttu vasta 2000-luvun alusta lähtien. Oisi vielä ollut lomiakin tuolloin!

No, turha valittaa. Harmillista, että Faces-festari on samana viikonloppuna Korson ihmetapahtuman kanssa. Se varmasti vie väkeä Pohjasta - Ankkarockin suosiohan on aika vakio, vaikka sataisi mummoja.

Lauantai vaikuttaa ehdottomasti mielenkiintoisemmalta - ja populaarimmalta - kuin sunnuntai: on HIMiä, Kentiä, Tiger Armya, Von Hertzen Brothersia, ja oliko siellä nyt Hanoi Rockskin?? Live-rock on aina hieno harrastus ihmiselle!

Yön Ritari oli kunnon kamaa

Kävin sitten minäkin katsomassa kehutun ja kohutun Yön Ritarin eli suomalaisittain uusimman Pätmännin. Ja kieltämättä se oli kyllä kunnon isolla rahalla tehty toimintapläjäys! Kamera-ajot, tehosteet ynnä muut olivat niin melleviä kuin nyt sadoilla miljoonilla dollareilla ja ammattitaidolla saa aikaiseksi, eikä kuolleita kohtia ollut ohjauksessakaan.

Ja onhan se totta, että Heath Ledgerin esittämää Jokeria hyytävämpää ja skitsompaa hahmoa saa viime vuosikymmente leffoista hakea! Todella harmillista, että mies meni tappamaan itsensä lääkkeillä ja huumeilla.

Kaikenlaiset psykon, hullun tappajan, vammaisen tai muuten erilaisen tyypin roolithan ovat perinteisesti olleet ponnahduslauta pääosa-Oscarin saamiseen. Jos nousukiidossa oleva (yleensä mies-)näyttelijä tekee hullun roolin, niin hän on melko varmasti Academy Awardsien tähti seuraavana talvena.

Mutta miten mahtaa Ledgerin käydä? Tiettävästi postuumi-Oscareita ei ole koskaan jaettu, ja olisi se jotenkin väärin nytkin. En yleensä innostu järjettömillä budjeteilla tehdyistä ja mainostetuista "varmoista nakeista", mutta Yön ritarit kannatti kyllä katsoa. No joo, korvat olivat kyllä aika hellinä Bristol-teatterin äänentoiston jäljiltä, mutta sama ongelma on nykyään joka paikassa. Volumet ovat leffateattereissa vielä kovemmalla kuin rockkeikoilla!

Kuulonhuoltoyhdistys voisi seuraavaksi ratsata Finnkinon salit... ;)

Ruotsin-laivat todellisia energiasyöppöjä

Eipä sitä välttämättä tulisi ajateltua: Ruotsin-laivat ovat kenties pahempia energiasyöppöjä kuin lentokoneet. Osmo Soininvaara kirjoittaa uusimmassa Suomen Kuvalehdessä kolumnissaan (Suomi kulkee kuluttaen) liikenteen hiilidioksidipäästöistä ja niiden rajoittamisesta. Hän toteaa aiheestakin, että laivaliikenne on vaiettu päästöjenaiheuttaja.

Soininvaara on laskenut, että Ruotsin aluevesille suuntautunut abiristeily, johon hänen poikansa osallistui, kulutti nuppia kohti saman verran hiilidioksidipäästöjä kuin meno-paluu-lento Helsingistä Pariisiin ja takaisin! Aika huimaa!

Ihan näin yksinkertaistahan ei homma ole, koska lentoliikenteessä syntyy paljon muitakin päästöjä kuin hiilidioksidia ja yläilmakehään paskannettuna niiden ilmastoa lämmittävä vaikutus on moninkertainen alailmakehään verrattuna. No, yhtä kaikki haitallisia ovat molemmat!

Moni Ruotsin-laivalle rymyämään lähtevä saattaa perustella ratkaisuaan kaljalastin hakemisen ja buffet-pöydän lisäksi sillä, että onpa tämä ekologisempaa kuin Espanjan-matka. Mutta eipä välttämättä ole! Ainakaan ero ei ole niin iso kuin luulisi.