keskiviikko 28. marraskuuta 2007

Lompakko täynnä ja mieli keveänä

Nyt sitä saa, nyt sitä saa, kassinsa täyteen kaikkea makeaa!

Viime viikkojen suosituimpia otsikoita on lehissä ollut se, kuinka lujaa Suomella nyt menee. Saadaan kaikkien aikojen kovimmat veronpalautukset, joulumyynti rikkoo taas ennätyksiä, me ostetaan sumeilematta muskeliautoja, divaanisohvia, talviasuttavia mökkejä ja koko perheelle kaikkea muuta pikku kivaa.

Samalla sivulauseessa varoitetaan, että muistakaas, että kohta se lama taas iskee. No, ei varmaan iske, ekonomistit vastaavat. Nyt menee niiiin lujaa, että ei paljon taantumat kohdalle iske!

On surkuhupaisaa lukea näitä kerskakulutusjuttuja. Toisille tulee rahaa palkkoina, optio- ja rahastotuloina eikä tiedä, meniskö tänä vuonna Malediiveille vai Mauritiukselle vai shoppailemaan New Yorkiin pariksi päiväksi ennen pakollista uutta vuotta Pariisissa.

Toisaalta osalla väestä menee huonommin kuin koskaan. Jos ei ole koulutusta, on tullut irtisanotuksi viidenkympin jälkeen, viina maistuu eikä naapurista löydy kovin sosiaalista ainesta, niin takuulla ei löydä itseään Stockmannin kuvaston fotoista.

Eikä opiskelijoilla, yksinhuoltajilla, pienipalkkaisissa ammatissa olevilla ja velka- ja asuntoloukussa olevilla keskituloisillakaan ole mässäilyyn varaa.

MInulle tulee veronpalautuksia 34 euroa ja marraskuun palkasta lähti vinha pino laskuja, joten sori vaan, Kaupan keskusliitto: en ehkä täytä isänmaallista velvollisuuttani ja muuta kulutuskäyttäytymistäni yhtä holtittomaksi kuin pirtupäissä poikkelehtiva pikku possu kulkuaan!

Persepolis - huumorilla Iranista

Jos jotain viime aikaista leffauutuutta voi suositella niin sanottuna hyvän tuulen leffana, niin Persepolis on sellainen! Iranissa syntyneen Marjane Satrapin omaelämäkerrallisiin sarjakuviin perustuva animaatio on lämmöllä ja tyylillä tehty.

Tarina lähtee 70-luvun lopulta, jolloin Iranissa elättiin vauraudessa ja elämä oli melko tasaista, vaikka shaahi hallitsi. Irakin sodan alkaessa elämä alkoi muuttua painajaiseksi ja nuori Marjane lähetetään opiskelemaan Wieniin ranskalaiseen kouluun, josta lähtien hänen elämäänsä, teini-iän rakastumisia ja sekstailuja ynnä muuta elämää seurataan.

Jo Persepolis-kirjoissa oli se hyvä puoli, että niissä puhuttiin vakavista asioista kuten sodasta, vainosta ja uskonnollisesta painostuksesta suoraan mutta huumorin keinoin. Elämä jatkui ja vaikeuksista selvittiin, kun pidettiin yhtä. Ja hätä keksi keinot.

Sama sävy jatkuu animaatiossakin, joka on onneksi tehty mustavalkoisena niin kuin sarjakuvatkin. Muutamia tosi räiskyviä oivalluksia nähdään, joissa sarjakuvan ideaa on pistetty vielä paremmaksi animaation keinoilla. Erittäin hupaisia kohtauksia on mm. Marjanen yhtäkkinen teini-iän kasvu ("Yhtäkkiä kasvoin 12 senttiä, leukani venyi, valtava perseeni piti minua pystyssä...") ja mustan pörssin kauppiaiden seuraaminen Teheranin kaduilla.

Persepolis on tehty ranskalaisella tyylitajulla! Kannattaa katsoa! Tämä elokuva ei masenna!

Tasa-arvoa aamuliikenteessä

Kiiruhdan aina töihin samaa reittiä: ensin Hertsikan metroasemalle, siitä 58:lla tai 59:llä Pasilan asemalle ja sieltä M-junalla Pohjois-Haagaan.

Kun odottelen kylmässä tai sateessa bussia Hertsikassa, huomaan aina saman ilmiön: iso perheauto kurvaa pysäkin viereen, tiputtaa vaimon pysäkille ja perheen mies kiitää Opelilla tai Volvolla Itäväylälle.

Jos perheessä siis on yksi auto, TIETYSTI se on mies, joka sitä käyttää. Eihän itseään kunnioittava äijä toki missään julkisissa kyki! Mielummin sitä ollaan puoli tuntia motarin tukkeena kuin kyhjötetään hikisenä toppatakissa Metroa lukien jossain paikallislinjalla!

Metrot ovat sikäli tasa-arvoisempia vempeleitä, että niissä matkustaa koko yhteiskunnan kirjo sekakäyttäjistä johtajiin (joiden moraali tosin saattaa olla vielä alempi kuin tabujen ja ruiskeiden kanssa naimisissa olevien).

Tietysti kaikkein tasa-arvoisinta ja kannattavinta olisi, jos sekä mies että vaimo kulkisivat julkisilla, mutta monissa perheessä voitaisiin miettiä, onko se aina se meijän Mara joka sen Toyotan saa, vai voisiko Ritukin joskus saada lähdön päivälleen kumijalan kyydissä.

tiistai 27. marraskuuta 2007

Eipä kannata Katsoa katsoa

Huomasin joku päivä, että entinen tv-lehti-entinen juorulehti Katso yrittää jälleen uudistaa itseään. Katso teki lyhyen ristiretken hömpän pariin ja yritti kilpailla Seiskaa vastaan julkaisemalla hömppää jopa kahdesti viikossa, mutta palasi ruotuun.

Nyt juorut on poistettu Katsosta, mutta kun vilkaisin lehteä, se oli ehkä vieläkin mitäänsanomattomampi kuin juoruversiona. Stoorit Martina Aitolehden tisseistä ja Matti Nykäsen delirium tremensiksistä olivat pois, mutta mitään uutta ei ollut tilalla. Uusista telkkariohjelmista oli lyhyitä puffeja ja jokunen pikapikaa rustattu julkkishaastattelu oli tilalla. Sitten oli kymmeniä sivuja tv-ohjelmatietoja.

Kuka tuollaista lehteä haluaa lukea! Jos tekee tv-lehteä, se olisi tehtävä kunnolla, kuten entinen Katso 80-luvulla tai jotain samansuuntaista kuin TV-maailma. Mielummin ostaisin nyt Seiskan, sillä se tekee ylpeästi omaa roskasankojournalismiaan eikä ole jotain epämääräistä siltä väliltä.

sunnuntai 25. marraskuuta 2007

Youth against Facebook

Check out my Facebook profile! Tällä otsikolla varustettuja meilejä olen minäkin saanut jo muutamia, mutta vastaus on ollut kaikkiin sama. No, I don't check! Tämä ei ole johtunut vittumaisuudesta tai ylpeydestä vaan periaatteesta. Ei vain kiinnosta lähteä mukaan tuohon uusimpaan hömpötykseen!

Mieleen tulee pitkä lista syitä miksi ei. No, ensinnäkin tiedän jo nyt, ketkä ovat parhaimpia ystäviäni ja kavereitani. Pidän heihin yhteyttä sähköpostilla, soittamalla ja tekstareilla. Välillä jopa tapaamme kasvokkain, mikä on villiä näin nykyaikana. Miksi siis tarvisin uuden tavan?

Facebookia kehutaan sillä, että sinne voi kirjata mitä kaikkea tekee päivän aikana. Ystävät voivat seurata sitä reaaliajassa. Mutta: miksi heidän pitäisi? Mitä kirjoittamista siinä on, että klo 13.02 jätin juuri soittopyynnön ministeriön virkamiehelle. Klo 13.30 yritin soittaa hänelle takaisin. Klo 14.22 hän ei vieläkään ollut soittanut. Hain välipalaa. Klo 15.12 vesisade alkoi vituttaa. Klo 15.27 kuin ihmeiden kaupalla sain tämän projektijutun valmiiksi. Klo 16.30 lähden Pohjois-Haagan asemalle odottamaan M-junaa.

Miksi ystävien pitäisi tietää tämä? On heillä muitakin murheita.

Toki työpäivien aikana voi tapahtua jotain hohdokastakin, kuten jännittävä haastateltava, mutta voihan siitä kertoa sitten myöhemmin puhelimitse tai oluen ääressä? Mihin tarvitaan Facebookia?

Puolustajat sanovat myös, että Veispuukin kautta voi saada kontaktin esim. yläastekavereihin. Entä sitten? Siinäkin tapauksessa, että haluaisin jutella jonkun yläastekaverin kanssa, en kutsuisi häntä kaverikseni satunnaisen juttuhetken takia. Jatkossahan hän saisi lukea kaikki viestit ja tunnelmapläjäykset, jotka Veispuukin kautta kirjoitan, mikä olisi harmillista, jos tyyppi osoittautuisi mulkuksi.

Tää voi olla normaalia muutosvastarintaa, mutta en vain ole löytänyt riittävästi syitä, miksi Veispuuk-kausi kannattaisi aloittaa. Siis: jos saan teiltä pyynnön liittyä Veispuukkiinne, en ole kuspiä, vaikka en liittyisikään! :)

Menihän mulla varmasti pari vuotta ennen kuin luin ensimmäistäkään blogia - ja vielä pitempään, että kirjoitin sellaista!

Vanhuus tulee pää kipeänä

Kyllä se on tunnustettava - vanhuus jyrää päivä päivältä! Vaikka luut eivät vielä kolota, ryhti on pysynyt suorana ja pääkin toimii joten kuten, niin ainakin baari-illan jälkeen vanhenemisen oireet huomaa.

Eilen olin Sir Elwoodin Hiljaisten Värien keikalla, rutiinikeikka bändiltä, jonka joskus soisi soittavan jotain muutakin kuin niitä kaikkein laskelmoiduimpia biisejä, kuten Perunamaa, Kymmenen tikkua laudalla ja Älä itke.

En varmaankaan juonut illan aikana 6-7 olutta enempää, mutta silti meinaa olla hautova jälkiolotila päällä! Tätä on jatkunut jo pitkään, vuosia. Mikään ei ole kuin ennen. Yritäpä juoda oikein reippaalla kädellä, niin hohhoi, siinä ei paljon sängystä nousta!

Tietenkin hyvänä puolena on se, ettei enää tee mielikään hörppiä kaksin käsin, mutta eipä kyllä tee mielikään, kun kerran pitää näköjään kohta lähteä eläkepapereita täyttämään!

No, ainakin kansanterveyslaitos kiittää tästä esimerkillisestä varovaisuudesta juomakulttuurissa!

perjantai 23. marraskuuta 2007

Ole erilainen, vältä pikkujoulubaareja!

Vanhan sanonnan mukaan vain amatöörit juovat viikonloppuisin, ammattilaiset sunnuntaisin ja maanantaisin. Näin pikkujouluaikaan tekisi mieli kuulua tähän ammattilaisten porukkaan. Keskustaan meneminen on aikamoista helvettiä, kun kaiken maailman sekalaiset seurakunnat kansoittavat baarit "hassunhauskoissa" tonttulakeissaan, glitterasuissaan ja kolmen promillen humalatiloissaan.

Pikkujoulukausi antaa samanlaisen oikeuden sokeaan sekoiluun kuin vaikkapa vappu, juhannus tai uusi vuosi. Opiskelijoillahan on samanlainen sekoiluoikeus aina, kun heillä on haalari päällä. Ratikassa saa möykätä niin kovalla äänellä kuin äänijänteistä lähtee, viinaa saa läikytellä, perseelle saa käydä baaritiskillä ja taksijonossa. Seksistiset huulenheitot ovat sallittuja, suorastaan toivottuja, eikä ravintolan sohvalle sammumista tai kutiavia sukupuolitauteja tarvitse sen kummemmin selitellä, jos niiden jäljet johtavat pikkujouluihin.

Jos siis haluaa olla erilainen nuori, kannattaa välttää keskustan baareja tästä kuukausi eteenpäin!

torstai 22. marraskuuta 2007

Kaupunkikulttuureja bemareilla

Helsingin kaupunginjohtajan Jussi Pajusen kommentti siitä, että Helsingin keskustan eläväisyyttä pitäisi lisätä lisäämällä autojen määrää keskustassa, on syystäkin herättänyt närkästystä. Pajunen on vanhoja bisnesmiehiä - hänen sukunsahan perusti Alepat - ja hän on varmasti käynyt sen verran monilla elinkeinoelämän kokkareilla, että keskustan isoja tavarataloja ja kauppakeskuksia on pakko puolustaa ihan periaatteenkin vuoksi.

Koska en omista autoa, olen samaa mieltä, että on suhteellisen hanurista, että kaikki kaupat keskittyvät moottoriteiden varsiin. Autottomana sinkkuna pääsee helposti esim. Itikseen, mutta vaikkapa Jumboon tai lentokenttätien varressa oleviin kauppoihin pääseminen on melko operaatio.

Ikeassa en käy, joten ei ole ongelma, vaikka en sinne tusinataivaaseen pääsekään.

Mutta se Pajusen pointti. Mistä lähtien autot ovat tarkoittaneet edistystä? Tämä väite on kuin suoraan 60-luvulta! Autot tuovat keskustaan vain ruuhkia, saasteita, jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden tielle rakennettavia parkkihalliramppeja ym.

Kaupungin keskustat on syytä pitää elävänä, mutta mielumminhan keskustaan kannattaa tulla junalla, metrolla tai bussilla. Pajunen kuuluu sukupolveen, jolle vapaa autoilu on samanlainen itsestäänselvyys kuin vessassakäynti.

Eivät peltilehmät citykulttuuria luo vaan luovat, rohkeat ihmiset!

Kohti pitempiä autojonoja

Kun katselee autofirmojen uusimpia mainoksia, tekee suorastaan pahaa. Ei sen takia, että mainokset olisivat sen pahempaa mielikuvamainontaa kuin ennenkin vaan siksi, että hinnat laskevat. Jopa melkoisten perhebiilienkin hintoihin voi tulla monen tonnin pudotus.

Olen vankasti sitä mieltä, että autoverouudistus meni pahasti pieleen. Mielestäni tässä tilanteessa, jossa päästöjä pitäisi kaikin keinoin vähentää niin paljon kuin mahdollista, ei autojen hintaa pitäisi ollenkaan laskea.

Verotus olisi pitänyt uudistaa niin, että "vähäpäästöisten" hinnat olisivat pysyneet entisellään ja citymaastureiden (joista jotkut itse asiassa hallituksen pirun väljässä hiilidioksidipäästöskaalassa luetaan "vähä"päästöisiksi) ja muiden bensasyöppöjen hinnat kohoaisivat rajusti.

Mutta eihän oikeistohallitus sellaista päätä. Pitäähän omalla, isolla autolla päästä niin vapaasti liikkumaan kuin ennenkin. Annetaan vain monoa kaiken maailman kimppakyydeille ja joukkoliikennehörhöille! Ei meillä Nurmijärvellä sellaisia viherpiipertäjien hommia tueta!

Jo nyt Etelä-Suomen kehätiet ja muut moottoritiet ovat ovat niin tukossa, että autojonot matelevat. Ja mitä tekee hallitus? Tietenkin tekee verouudistuksen, joka vain lisää autoja! Ou jee, näin meillä torjutaan ilmastonmuutosta!

sunnuntai 18. marraskuuta 2007

Joulutarina - mukavajuoninen matkailumainos

Jos haluat nähdä komean, isolla rahalla tehdyn Lapin ja etenkin Levin lumien matkailumainoksen, käy ihmeessä katsomassa Joulutarina! Sen katsottuaan monikin on varmasti mennyt Finnairin, Levin Matkailun tai jonkun muun ison hiihtokeskuksen nettisivulle ja käynyt varaamassa itselleen matkan Lappiin, kun etelän hanget ovat varmoja vain tavaratalojen ikkunoissa.

Joulutarinan, joka tuli ensi-iltaan 16.11., maisemiin on todella panostettu. Isoja laajakulmaotoksia on kuvattu Levillä ja Utsjoella. On lunta, pakkasta, kuuraa ja jääpuikkoja. Totta kai nämä perinteisen talven tunnusmerkit sopivat myös juoneen, mutta voin uskoa, että koska elokuvaa viedään ulkomaille, sillä on haluttu antaa myös mahdollisimman korea vaikutelma Lapin maisemista.

Sponsorien joukossa onkin Levin lisäksi esimerkiksi Joulupukin kylä, "virallinen joulukaupunki" (naurattaa aina kun sanon tämän, Turkuko joulukaupunki!) Turku ja monet muut. Matkailun edistämiskeskusta en sponsorilistalta löytänyt, katsoinkohan huonosti?

Mutta jos ei nyt ihan kyyniseksi heittäydytä, ei Joulutarina aivan huono elokuvanakaan ollut. Sen juoni oli perin yksinkertainen: orpopoika Nikolaksesta kasvatetaan pienen ja köyhän kylän lämmöllä ja rakkaudella varhaisteini, joka pirullisen Iisakin luona saa lisää kädentaitojen oppeja ja jatkaa jo lapsena oppimaansa antamisen iloa tuntemanamme Joulupukkina.

Hannu-Pekka Björkmanin suoritusta pääroolissa sopii syystäkin kehua, samoin Kari Väänäsen väkevää roolia Iisakkina. Muiden roolien osalta ei ole kovin paljoa syvyyttä tavoiteltu, mutta lämpöä ja humaanisuutta kyläläisissä kyllä on. Pahimmat disneymäiset pehmoudet vältetty - melkein. Aivan viimeisessä kohtauksessa jo kuolleeksi luultu Joulupukki lentää taivaalla porovaljakon vetämänä ja huiskuttaa Aadalle (Laura Birn) ja Mikolle (Antti Tuisku) kuin ehta Cocis-pukki. Ei näin, ei näin! Kohtaus meinasi vetää maton alta koko leffalta! Ei tällaista lässytystä, kun teos muuten oli kohtuullisen hallittu!

Oikein lahjakasta joulua

Kohta on taas edessä se juhlapäivä, jolloin kukaan ei tunnusta harrastavansa kerskakulutusta ja sanoo ostavansa lahjoja vain kohtuudella, mutta silti joulumyynti kasvaa vuosi vuodelta hurjaa vauhtia ja kaatopaikat täyttyvät pahvilaatikoista, lahjapapereista ja muovikuorista.

Nii-in, mikä siinä joulussa on sellaista, että silloin tuhlattava kuin hullu? Meidänkin perheessä on m onena vuonna "luvattu" ,että seuraavana vuonna ei sitten osteta lahjoja ja että jos joku nyt välttämättä haluaa jotain hankkia, niin sitten ihan pientä vaan. Ja kas kummaa, taas on seuraavana jouluna olohuone täynnä kamasta!

Jos ja kun niitä lahjoja nyt taas ostetaan, niin suositaan ainakin näitä: kierrätyslahjoja, lahjakortteja ja "immateriaalisia" lahjoja, niin kuin palveluksia tyyliin lupaan laittaa sulle ruokaa, lupaan siivota sun kämpän ja lupaan mennä kanssasi elokuviin.

Milloinkaan muulloin suomalaiset eivät ole niin pahasti kiinni Kaupan keskusliiton talutushihnassa kuin jouluisin.

Harmaata marssia

Suomalainen talvimuoti kattaa koko väriskaalan tummansinisestä harmaan kautta mustaan. Kengät ovat mustat, villeimmillä jopa tummanruskeat, farkut ovat tummansiniset, palttoossa harmaata tai mustaa, käsineet mustat ja pipokin mielellään tummasävyinen.

Tältähän pimeimmän vuodenajan vaatetus aina näyttää. En ole oikeastaan ymmärtänyt tätä koskaan. Kun kerran on jo perhanan pimeää muutenkin, eikö sitä kannattaisi torjua käyttämällä lämpimiä sävyjä - punaista, keltaista, oranssia... - jotka toisivat valoa kaamokseen?

No, eipä tietenkään, koska musta ja harmaa ovat asiallisia ja tyylikkäitä, niitä voi käyttää joka paikassa. Totta sekin, mutta olen kyllä sitä mieltä, että suomalaisten väripaletti on aivan liian kapea. Ainoa asuste, jonka osalta uskalletaan irrotella, on huivi: siinä saattaa olla punaista, vaaleansinistä, vihreää tai "jopa" pinkkiä ja turkoosia.

Eikö olisi niin, että aamun ruuhkametrossa ilmeet olisivat hiukan virkeämmät, jos ei kaikkien vaatteet näyttäisi siltä, kuin oltaisiin menossa hautajaisiin?

Viinaa, viinaa, heti viinaa!

On torstai-iltapäivä, Helsingin keskusta. Ihmisiä viuhtoo edestakaisin Lasipalatsin kulmilla, joku on menossa töihin, joku liiketapaamiseen, joku opiskelemaan. Arkadia-talon kulmalla näkyy pitkä jono, mikä lie? Ettei olisi taas ruokajono? Vai jonotetaanko siellä jonkun stadiontason bändin tai Star Warsin jatko-osan lippuja?

No, eipä tietenkään, Alkohan on vain avannut ovensa! Alkon ovelta luikertelee arviolta 30-metrinen jono. Voisi kuvitella, että kieltolaki on päättynyt - tai alkamassa. Siisteihin talvikuteisiin pukeutuneiden toimihenkilöiden joukossa on täriseviä pertsoja ja arskoja, osalla silmäkulma auki. Heidän päiväannoksensa ymmärtää, mutta mistä moinen viinanhimo on muihin iskenyt?

Alkon lakosta ilmoitettiin viikkoja etukäteen. Sekin tiedettiin, että se kestää vain 3 päivää. Silti ilmassa oli kansallisen paniikin ainekset, vaikka Helsingissäkin 3 Alkoa oli esimiesvoimin auki. Kaikesta huolimatta lehtien nettigallupit kyselivät, meneekö viikonloppu pilalle lakon takia ja toimittajat riippuivat asiakkaiden hihoissa kysymässä, miltä nyt tuntuu.

Voi meitä viinanpirun riivaamia!

Viinaa, viinaa, heti viinaa!

On torstai-iltapäivä, Helsingin keskusta. Ihmisiä viuhtoo edestakaisin Lasipalatsin kulmilla, joku on menossa töihin, joku liiketapaamiseen, joku opiskelemaan. Arkadia-talon kulmalla näkyy pitkä jono, mikä lie? Ettei olisi taas ruokajono? Vai jonotetaanko siellä jonkun stadiontason bändin tai Star Warsin jatko-osan lippuja?

No, eipä tietenkään, Alkohan on vain avannut ovensa! Alkon ovelta luikertelee arviolta 30-metrinen jono. Voisi kuvitella, että kieltolaki on päättynyt - tai alkamassa. Siisteihin talvikuteisiin pukeutuneiden toimihenkilöiden joukossa on täriseviä pertsoja ja arskoja, osalla silmäkulma auki. Heidän päiväannoksensa ymmärtää, mutta mistä moinen viinanhimo on muihin iskenyt?

Alkon lakosta ilmoitettiin viikkoja etukäteen. Sekin tiedettiin, että se kestää vain 3 päivää. Silti ilmassa oli kansallisen paniikin ainekset, vaikka Helsingissäkin 3 Alkoa oli esimiesvoimin auki. Kaikesta huolimatta lehtien nettigallupit kyselivät, meneekö viikonloppu pilalle lakon takia ja toimittajat riippuivat asiakkaiden hihoissa kysymässä, miltä nyt tuntuu.

Voi meitä viinanpirun riivaamia!

Viinaa, viinaa, heti viinaa!

On torstai-iltapäivä, Helsingin keskusta. Ihmisiä viuhtoo edestakaisin Lasipalatsin kulmilla, joku on menossa töihin, joku liiketapaamiseen, joku opiskelemaan. Arkadia-talon kulmalla näkyy pitkä jono, mikä lie? Ettei olisi taas ruokajono? Vai jonotetaanko siellä jonkun stadiontason bändin tai Star Warsin jatko-osan lippuja?

No, eipä tietenkään, Alkohan on vain avannut ovensa! Alkon ovelta luikertelee arviolta 30-metrinen jono. Voisi kuvitella, että kieltolaki on päättynyt - tai alkamassa. Siisteihin talvikuteisiin pukeutuneiden toimihenkilöiden joukossa on täriseviä pertsoja ja arskoja, osalla silmäkulma auki. Heidän päiväannoksensa ymmärtää, mutta mistä moinen viinanhimo on muihin iskenyt?

Alkon lakosta ilmoitettiin viikkoja etukäteen. Sekin tiedettiin, että se kestää vain 3 päivää. Silti ilmassa oli kansallisen paniikin ainekset, vaikka Helsingissäkin 3 Alkoa oli esimiesvoimin auki. Kaikesta huolimatta lehtien nettigallupit kyselivät, meneekö viikonloppu pilalle lakon takia ja toimittajat riippuivat asiakkaiden hihoissa kysymässä, miltä nyt tuntuu.

Voi meitä viinanpirun riivaamia!

Leikkiä vakavilla asioilla

Ilmastonmuutos on maailman ylivoimaisesti vakavin uhka, siitä ei pitäisi olla epäilystäkään niille ihmisille, jotka vähänkään suhteuttavat asioita toisiinsa. Ilmastonmuutoksesta on puhuttu melko paljon mediassa, jopa Suomessa, ja tästä on syntynyt virheellinen kuva, että viestintä olisi ollut laadukasta ja monipuolista, saati objektiivista.

Edelleen näkee häkellyttävän paljon spekulaatioita siitä, että ei ihmiskunnan vielä todellisuudessa tarvitse toimia, riittää, kun katselleen 10-20 vuotta mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään.

Tämä on täysin käsittämätöntä. Tiedotusvälineissäkin ilmastonmuutokseen liittyvä uutisointi on uutinen muiden joukossa, vaikka sen pitäisi olla - ainakin melkein aina - pääuutinen.

Kun hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi tuoreimman, viimeisen raporttinsa lauantaina, uutinen upposi Tehy-lakkoa ja Kimi Räikkösen salarakasspekulaatioista kertovien juttujen keskelle - osittain siksi, että oli lauantai, osittain siksi, että kyseessä oli neljäs raportti, joka veti yhteen aiemmat kolme raporttia, jotka on jo laajalti uutisoitu.

Tieto, jonka pitäisi olla Hesarin ykkösuutinen - ihmiskunnalla on noin 10 vuotta aikaa toimia ripeästi, tai muuten ilmastokatastrofi on melko peruuttamaton - oli siististi sisäsivulla.

Isoilla asioilla leikitään yhä.