Leffavuodessa vähän uutta

Tää alkava elokuvavuosi ei kotimaisten osalta vaikuta kovinkaan hehkeältä. Mitään uutta ei tosiaankaan ole auringon alla.

Katsotaanpa aiheita: jatkosota (Tali-Ihantala), kansalaissota (Raja 1918, Käsky), neuroottisten kaupunkilaisten lemmenseikkailuja (Sooloilua, Kolmisten), kepeitä romanttisia viihdepläjäksiä (Kahdeksan päivää ensi-iltaan). Siihen päälle pari lastenelokuvaa (Röllin sydän, Risto Räppääjä) tuovat pientä eloa tohon tarjontaan, mutta alustavasti tarjonta näyttää latteimmalta vuosikausiin.

Viime vuosina on voinut sentään luottaa siihen, että listalla on ollut esim. Kaurismäkeä, Ijästä, Pirjo Honkasaloa tms. Olli Saarelakin on välillä yllättänyt positiivisesti. Mutta nyt aiheet ovat kuin Nelosen ohjelmakartasta - ei suinkaan jotain ihan muuta vaan juuri sitä samaa vanhaa.

Mikä ihme siinä on, että kalliita jatkosotaleffoja pitää vuodesta toiseen tehdä! Pyrotekniikka, joukkokohtaukset, vaatetukset, aseistukset ynnä pitkät kuvausjaksot metsässä maksavat paljon. Kaikki kunnia Åke Lindmanille, mutta jo Etulinjan edessä todisti, että miehen olisi kannattanut lopettaa ohjaaminen jo 90-luvulla.

Kun katselee viime vuosien tarjontaa, niin enemmän on saanut pyöritellä päätään kuin ilahtua: Pahat pojat, Matti, Hymypoika, Alaston mies, Rock'n' roll never dies... Voi kammotus! Mitä hyvää noistakin keksisi!

En tarkoita, että kaikkien leffojen pitäisi olla vakavaa, kantaaottavaa kokeellista draamaa, mutta taiteellisia riskejä ei oteta tällä hetkellä kuin taideoppilaitosten lopputöissä ja lyhytelokuvissa.

Ja kevyistäkin aineksista koottu juttu voi toimia, siitä hyvänä todisteena Helmiä ja sikoja (2003).