Näin joulupyhinä taas mainoksia perinteisestä Saksan-Itävallan mäkiviikosta. Joskus aikoinaan se oli parasta, mitä vuodenvaihteessa saattoi tapahtua. Neljä paikkakuntaa - Oberstdorf, Garmisch-Partenkirchen, Innsbruck ja Bischofshofen - olivat paitsi niminä toimittajan ja selostajan painajaisia, ne olivat mäkiä, joita puoli Eurooppaa tuijotti.
Pärjääkö Matti Nykänen? Onnistuuko Jari Puikkonen? Ovatko Ari-Pekka Nikkolan teiniviikset taas kasvaneet viime vuodesta? Mites Janne Ahosen kunto? Voittaako Toni Nieminen kokonaiskilpailun?
Omalta osaltani mäkiviikon jännittäminen taisi jäädä tuonne vuosituhannen vaihteeseen. Sen jälkeen suurin jännityksen aihe on yleensä ollut se, onko kisojen aikaan Keski-Euroopassa muualla lunta kuin mäessä. Tänä vuonna taitaa olla.
Parhaat muistot ovat jääneet mieleen niminä. 80-luvun telkkarisukupolvi muistaa Vegaard Opaasin, Primos Ulagan, Nykäsen pahimman kilpailijan, Jens Weissflogin, Jiri Parman ja Robert Ceconin, jolla oli aina naamari. Ja tietysti V-tyylin lanseeranneen Jan Boklövin ja kovan onnen iloisen soturin, Eddie Edwardsin, joka oli kaikkien kisojen pelle ja maskotti.
Meillä oli kotona Amiga 500:n alkeellinen mäkihyppykisa. Grafiikka oli heikko ja itse hyppysuoritus oli aika puuduttavan kankea, mutta aina päätimme veljeni kanssa innolla, kuka saa olla Nykänen ja kuka joutuu olemaan Weissflog tai joku viiksekäs puolalainen.
Ja olipa meillä myös mäkihyppääjänukke, jossa hyppääjä oli jostain kumista valmistettu ja sukset metallia. Sohvan pääty ja käsinoja saivat toimia alastulorinteenä ja hyppyrinä ja käsinojan laidalta nukke "ponnisti" olohuoneen matolle.
Muistot ovat jääneet, vaikka mäkiviikko nykyään yleensä jääkin väliin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti