Latvialaiset palauttivat uskon teatteriin

Olen jonkinlainen teatterihullu ja käyn katsomassa kaikenlaisia esityksiä pitkin vuotta. Keskinkertaisia ja tasalaatuisia näytelmiä näkee ihan liikaa varsinkin keskisuurissa laitosteattereissa: kun omat on saatava pois, ei oteta riskejä niin aiheen, tekstin kuin näyttelijävalintojenkaan suhteen.

Onneksi näkee välillä näytelmiä, jotka palauttavat uskoa teatteriin. Sellainen oli viimeksi The Sound of Silence, jonka latvialainen Jaunais Rigas Teatris esitti kahteen kertaan Helsingin juhlaviikoilla.

Lähtökohta on ajankohtainen mutta käsittelytapa on erikoinen. Ideana on kertoa, miten vuoden 1968 tapahtumat näkyivät Neuvostoliittoon kuuluneessa Latviassa. Miten länsimusiikkia, -muotia ja -aatteita kantautui rautaesiripun taa ja kuinka nuoret pitivät yhdessä hauskaa veljeyden ja tasa-arvon merkeissä, vapauden kanssa oli ehkä vähän niin ja näin 60-luvun Neuvostoliitossa.

Kuka uskoisi, että kolmituntinen näytelmä, jossa ei ole lainkaan dialogia, voisi toimia? Sound of Silence toimi, loistavasti. Kantavassa osassa oli Simon&Garfunkelin musiikki, jolla ohjaaja Alvis Hermaniksen mukaan oli Latviassa paljon tärkeämpi symbolinen merkitys Latviassa kuin esimerkiksi Beatlesillä. Musiikki kulkee läpi näytelmän mutta ei vain päälleliimattuna äänitapettina kuten yleensä vaan kekseliäästi ja yllätyksellisesti.

Loistavin on kohtaus, jossa joukko jäykkiä, vakavia ja harmaaseen pukuun sonnustautuneita virkamiehiä tulee jonkinlaista kulkulupaa näyttäen mummon asuntoon. Mummo ottaa esiin vanhanaikaisen soittimen ja kuulokkeet. On alkamassa salainen Simon&Garfunkelin kuuntelusessio, häivähdys vapaasta ja villistä lännestä, mutta hetki kuitenkin keskeytyy, kun mummo kuulee ääniä käytävästä ja soitin ja kuulokkeet piilotetaan salamana laukkuun.

Jaunais Rigas Teatrisin näyttelijät ovat loistavia. He esittävät parikymppisiä nuoria miehiä ja naisia, jotka tapaavat, pariutuvat, pitävät hauskaa ja saavat lapsia. Heidän miiminen osaamisensa on harkittua ja taitavaa. Vuorosanoja ei vain tarvita.

Ohjaukselliset ideat ovat mainioita. Länsimusiikin salaisuutta kuvastaa se, että musiikki alkaa yhtäkkiä kuulua, kun mummo avaa ison lasipurkin kantta ja vaimentuu, kun kansi laitetaan hetkeksi kiinni. Tai toinen biisi lähtee käyntiin, kun joukko lukevia nuoria alkaa puhallella ilmassa valkoista höyhentä.

Repliikittömyys ja näennäinen vähäeleisyys kertovat siitä, että Hermanis luottaa täysin näyttelijöihinsä. Ja miksei luottaisi, kun jälki on tuommoista! Hermaniksen riski kannatti. Ei ihme, että häntä on kehuttu ympäri Eurooppaa ja Suomessakin Sound of Silence sai loistovastaanoton Tampereen Teatterikesässä.

Tällaisia vierailuja lisää Suomeen!