Jännä juttu: vaikka en ole asunut Oulussa 11 vuoteen, tunnen vieläkin olevani mielummin oululainen kuin helsinkiläinen. Mä asun Helsingissä, ja olen virallisesti helsinkiläinen, mutta henkisesti oululainen.
Kai sen näin pitää mennä. Ihmisen pitää tuntea olevansa jostain kotoisin. Muuten meno on aika juuretonta.
Oululaisuutta on vaikea toteuttaa täällä Suomi-neidon alahelmassa - paitsi Kärppien vierasmatseissa. Olen käynyt katsomassa niitä aika monta tässä vuoden sisällä. Onneksi ei tarvi hävetä Kärppä-faniuttaan, koska Helsingissä on paljon entisiä oululaisia ja aktiivinen porukka Etäkärpät. Pitäisköhän liittyä?
Mikähän siinä on, ettei tunnu helsinkiläiseltä? Enpä tiiä, miltähän helsinkiläisyyden kuuluis tuntua? KUn avaan Hertsikan kämpän oveni, tunnen tulevani kotiin, mutta tämä kaupunki ympärillä on tuttu muttei henkinen Koti.
Eli Oulusta ollaan ylypiästi!
torstai 24. tammikuuta 2008
Älä vain elä nyt
Aloin yksi päivä miettiä, että koskaan ei ole oikein aikaa herää tässä ja nyt. Ajatellaanpa vaikka tätä vuodenvaihdetta. Opiskelijat joutuvat miettimään jo kesää ja lähettelemään kesätyöhakemuksia. Ne, jotka haluavat rantakuntoon heinäkuuksi, joutuvat mittailemaan kuukausikaupalla kaloreita ja hyppimään body pumpissa.
Ja jos meinaa reissuun kesällä, on alettava säästää, ellei vielä ole mitään sukanvarressa. Ja entäs pääsiäinen, sehän on jo kohta! Mitä silloin tehdään? Ai niin ,ja hiihtolomasuunnitelmat on pantava pakettiin!
Nämä tietysti sen lisäksi, että töissä on kaikki aikataulutettava, kaavoitettava projektin kulku puoleksi vuodeksi eteenpäin ja laskettava tarkkaan kaikki vessassakäynnitkin, niin ettei Serlan repäisyyn kulu liikaa arvokkaita työnantajan maksamia sekunteja.
Elämäntaito-oppaat ja naistenlehdet - nuo kaikkitietävät julkaisut - muistuttavat, että elä, ihminen, hetkessä. Mutta mites elät, kun pitää koko ajan varautua tulevaisuuteen? Laskea, suunnitella, kaavoittaa, varata paikkaa allakasta...
Ystäviäkään kanssa ei voi tavata spontaanisti, vaan kaljalla käynnistä on sovittava viikkoja etukäteen. Ja missä välissä sitä paitsi levähtäisit, kun viikonloput on tietysti jo täynnä menoja.
Viikonloppuna ei ehdi levähtää, kun on pakko mennä, kun on väsynyt siitä, että arkena ei ehdi levähtää, kun on pakko mennä.
Ja jos meinaa reissuun kesällä, on alettava säästää, ellei vielä ole mitään sukanvarressa. Ja entäs pääsiäinen, sehän on jo kohta! Mitä silloin tehdään? Ai niin ,ja hiihtolomasuunnitelmat on pantava pakettiin!
Nämä tietysti sen lisäksi, että töissä on kaikki aikataulutettava, kaavoitettava projektin kulku puoleksi vuodeksi eteenpäin ja laskettava tarkkaan kaikki vessassakäynnitkin, niin ettei Serlan repäisyyn kulu liikaa arvokkaita työnantajan maksamia sekunteja.
Elämäntaito-oppaat ja naistenlehdet - nuo kaikkitietävät julkaisut - muistuttavat, että elä, ihminen, hetkessä. Mutta mites elät, kun pitää koko ajan varautua tulevaisuuteen? Laskea, suunnitella, kaavoittaa, varata paikkaa allakasta...
Ystäviäkään kanssa ei voi tavata spontaanisti, vaan kaljalla käynnistä on sovittava viikkoja etukäteen. Ja missä välissä sitä paitsi levähtäisit, kun viikonloput on tietysti jo täynnä menoja.
Viikonloppuna ei ehdi levähtää, kun on pakko mennä, kun on väsynyt siitä, että arkena ei ehdi levähtää, kun on pakko mennä.
Suomalainen rocklyriikka meinaa kadota
Kuuntelin eilen vanhan tutun Kauko Röyhkän kokoelmaa Räyhähenki muistelee. Olipa muuten kiva kuunnella tuttuja biisejä, joissa on munaa sekä sanoituksissa että rouheissa sävelissä: Paha maa, Paska kaupunki, Lauralle, Ihmelapsen viimeiset vaiheet, Vihaiset miehet...
Tänään jatkoin kuuntelemalla Juicen 80-luvun alun levyjä. Siellä oli Myrkytyksen oireita, Midasta ja niin edelleen.
Mutta missä ovat tämän hetken parhaimmat rocklyyrikot? Rapparien joukossa on melkoisia sananiekkoja, mutta samaa ei voi sanoa nuoren polven bändeistä. He ruikuttavat rakastamisen vaikeutta ja ihmissuhteiden karuutta niin kuin Heikki Salot, Pauli Hanhiniemet ja Hectoritkin, mutta ei noista uusista lyriikoista kyllä mikään jää mieleen!
Hectorin klassikkoja huudetaan jokaisella leirinuotiolla ja yhteislaulutilaisuudessa vieläkin, mutta voitteko kuvitella, että Lauri Tähkän, Uniklubin tai Ari Koivusen biisien sanoja kaivettaisiin 2020-luvulla jostain digikansioista esiin nostalgiahengessä? Ei, en minäkään usko.
Itselleni sanoitukset ovat aina olleet musiikissa tosi tärkeitä. Kunnon lyriikat puraisevat munaskuista, jäävät mieleen soimaan, mietityttävät, haastavat keskustelemaan, herättävät kysymyksiä. Hyvä rock kertoo mieleenjääviä tarinoita. Siksi jotain Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä (vaikka soittavatkin keskiolutjazzia) ja Eppujakin kuuntelee mielellään vuosi vuoden jälkeen.
Mutta eipä joku Kotiteollisuus juuri sanoitustensa omaperäisyydellä loista, vaikka jätkät muuten aika kurkoja ovatkin.
Tänään jatkoin kuuntelemalla Juicen 80-luvun alun levyjä. Siellä oli Myrkytyksen oireita, Midasta ja niin edelleen.
Mutta missä ovat tämän hetken parhaimmat rocklyyrikot? Rapparien joukossa on melkoisia sananiekkoja, mutta samaa ei voi sanoa nuoren polven bändeistä. He ruikuttavat rakastamisen vaikeutta ja ihmissuhteiden karuutta niin kuin Heikki Salot, Pauli Hanhiniemet ja Hectoritkin, mutta ei noista uusista lyriikoista kyllä mikään jää mieleen!
Hectorin klassikkoja huudetaan jokaisella leirinuotiolla ja yhteislaulutilaisuudessa vieläkin, mutta voitteko kuvitella, että Lauri Tähkän, Uniklubin tai Ari Koivusen biisien sanoja kaivettaisiin 2020-luvulla jostain digikansioista esiin nostalgiahengessä? Ei, en minäkään usko.
Itselleni sanoitukset ovat aina olleet musiikissa tosi tärkeitä. Kunnon lyriikat puraisevat munaskuista, jäävät mieleen soimaan, mietityttävät, haastavat keskustelemaan, herättävät kysymyksiä. Hyvä rock kertoo mieleenjääviä tarinoita. Siksi jotain Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä (vaikka soittavatkin keskiolutjazzia) ja Eppujakin kuuntelee mielellään vuosi vuoden jälkeen.
Mutta eipä joku Kotiteollisuus juuri sanoitustensa omaperäisyydellä loista, vaikka jätkät muuten aika kurkoja ovatkin.
Teollisuus hysterisoi ilmastopaketin
On ollut taas sangen turhauttavaa seurata teollisuuden kommentteja EU:n ilmasto-
ja energiapaketista. Jos teollisuutta pitäisi uskoa, Suomi on kerta kaikkiaan tuhon ja turmion
partaalla. Uusiutuvien energialähteiden määrää ei kerta kaikkiaan nyt voida, energiansäästö
on jo nyt viety äärimmilleen, ja loputkin rippeet Suomen kilpailukyvystä häipyvät tuhkana tuuleen, jos vielä jotkut hipit vaativat vähentämään päästöjä.
Valitus on naurettavaa monestakin syystä. Ensinnäkin on ollut vuoden ajan tiedossa, että Suomen on lisättävä uusiutuvien käytön määrää. KUukausia on ollut suurin piirtein tiedossa, että Suomen uusi kiintiö on noin 40 prosenttia.
Silti teollisuus valittaa. Kun kuulostelee teollisuuden kommentteja, tuntuu, että he eläisivät jossain ihan toisessa todellisuudessa, ihan kuin heille ilmastonmuutosta ei olisi olemassakaan.
Jo nyt Suomi on reippaasti jäljessä jo vaatimattomista Kioton tavoitteista, viime vuonna Kioto-linja ylittyi 14 prosentilla. Tiedetään, että uudet 20 prosentin päästövähennystavoitteet ovat vaatimattomat siihen verrattuna, mitä todella tarvittaisiin lämpenemisen hidastamiseksi. Ja silti valivalivali!
On selvää, että säästöt maksavat, mutta jos mitään ei tehdä, menetyksiä ei kenties korvaa mikään raha.
Tänään Al Gore totesi Maailman talousfoorumissa, että ilmasto on lämmennyt selvästi odotettua nopeampaa, ja kansainvälisesti päätetyt päästövähennykset eivät millään riitä.
Eikö siis ole loogista, että Suomen mannapuuroa ja mansikkaa lapioivat teollisuuspomot purnaavat vastaan näitä alkeellisimpiakin ympäristötekoja vastaan?
ja energiapaketista. Jos teollisuutta pitäisi uskoa, Suomi on kerta kaikkiaan tuhon ja turmion
partaalla. Uusiutuvien energialähteiden määrää ei kerta kaikkiaan nyt voida, energiansäästö
on jo nyt viety äärimmilleen, ja loputkin rippeet Suomen kilpailukyvystä häipyvät tuhkana tuuleen, jos vielä jotkut hipit vaativat vähentämään päästöjä.
Valitus on naurettavaa monestakin syystä. Ensinnäkin on ollut vuoden ajan tiedossa, että Suomen on lisättävä uusiutuvien käytön määrää. KUukausia on ollut suurin piirtein tiedossa, että Suomen uusi kiintiö on noin 40 prosenttia.
Silti teollisuus valittaa. Kun kuulostelee teollisuuden kommentteja, tuntuu, että he eläisivät jossain ihan toisessa todellisuudessa, ihan kuin heille ilmastonmuutosta ei olisi olemassakaan.
Jo nyt Suomi on reippaasti jäljessä jo vaatimattomista Kioton tavoitteista, viime vuonna Kioto-linja ylittyi 14 prosentilla. Tiedetään, että uudet 20 prosentin päästövähennystavoitteet ovat vaatimattomat siihen verrattuna, mitä todella tarvittaisiin lämpenemisen hidastamiseksi. Ja silti valivalivali!
On selvää, että säästöt maksavat, mutta jos mitään ei tehdä, menetyksiä ei kenties korvaa mikään raha.
Tänään Al Gore totesi Maailman talousfoorumissa, että ilmasto on lämmennyt selvästi odotettua nopeampaa, ja kansainvälisesti päätetyt päästövähennykset eivät millään riitä.
Eikö siis ole loogista, että Suomen mannapuuroa ja mansikkaa lapioivat teollisuuspomot purnaavat vastaan näitä alkeellisimpiakin ympäristötekoja vastaan?
lauantai 19. tammikuuta 2008
Kelpo viihdettä mumisten
En mä ihan niin vakavamielinen ole kuin joskus saattaa ulkonäön perusteella luulla. Tykkään katsoa telkkarista kunnon komediasarjoja ja ihan puhdasta lässynlässyä, eli laskelmoitua viihdettä.
Kun menin katsomaan Perttu Lepän Kahdeksan päivää ensi-iltaan, tiesin, että en ihan kuulu kohderyhmään. Tällaisia leffoja tehdään pääasiassa alle 20-vuotiaille tytöille, ehkä myös pariskunnille, jos kundi suostuu lähtemään pitkän suostuttelun jälkeen mukaan. Treffeilläkin näitä katsotaan.
Totta kai leffa piti katsoa siksikin, että tykkäsin Lepän Helmien ja sikojen omituisesta huumorista ja Laura Birn on niin suloinen, että kelpo syy on sekin.
Kahdeksan päivää menee periaatteessa kelpo viihdepläjäyksenä. Teatteriryhmä harjoittelee Romeoa ja Juliaa, Julian esittäjä loukkaantuu - tai oikeastaan loukkaa itsensä - ja ujo kuiskaaja saa Julian roolin. Pääpari rakastuu, ja hylätty naisnäyttelijä alkaa vehkeillä heidän takanaan. Lopussa tuore rakkaus kuitenkin voittaa karikot, ja ensi-ilta onnistuu loistavasti. Tyypillistä saippuasarjakamaa.
Mutta onneksi Lepän omalaatuinen huumorintaju piti pakettia kasassa, samoin verevä dialogi.
Ongelmana oli pituus: varttitunti olisi lähtenyt keveästi pois, kun muutamia pikkunäppäriä kohtauksia olisi hennottu jättää pois. Kill your darlings!
Toinen ongelma oli puheilmaisu. Milloin alkoi se tendenssi, että ammatti-ihmisetkin artikuloivat kameran edessä niin "naturellisti", ettei siitä muminasta saa mitään selvää? Tämä ongelma oli Mikko Leppilammella sekä amatööreillä eli Unto Helolla ja Timo Lavikaisella. Ei muuta kuin kunnon puhetreeniä ensin ja sitten vasta kamerat käyntiin! Tämä muminatauti on vaivannut jo vuosia Peter Franzenia ja jostain syystä ohjaajat eivät ole puuttuneet siihen.
Pääpari oli sikäli oikea valinta, että nämä naamat näyttävät hyvältä ja myyvät. Hyvin he myös näyttelivät yhteen, ei valittamista. Ehkä tällaisissa leffoissa ei kannatakaan miettiä, onko juoni järkevä tai mahdollinen. Todennäköisesti ei. Mutta viihdehän on viihdettä. Elämässä pittää olla hauskoja juttuja!
Kun menin katsomaan Perttu Lepän Kahdeksan päivää ensi-iltaan, tiesin, että en ihan kuulu kohderyhmään. Tällaisia leffoja tehdään pääasiassa alle 20-vuotiaille tytöille, ehkä myös pariskunnille, jos kundi suostuu lähtemään pitkän suostuttelun jälkeen mukaan. Treffeilläkin näitä katsotaan.
Totta kai leffa piti katsoa siksikin, että tykkäsin Lepän Helmien ja sikojen omituisesta huumorista ja Laura Birn on niin suloinen, että kelpo syy on sekin.
Kahdeksan päivää menee periaatteessa kelpo viihdepläjäyksenä. Teatteriryhmä harjoittelee Romeoa ja Juliaa, Julian esittäjä loukkaantuu - tai oikeastaan loukkaa itsensä - ja ujo kuiskaaja saa Julian roolin. Pääpari rakastuu, ja hylätty naisnäyttelijä alkaa vehkeillä heidän takanaan. Lopussa tuore rakkaus kuitenkin voittaa karikot, ja ensi-ilta onnistuu loistavasti. Tyypillistä saippuasarjakamaa.
Mutta onneksi Lepän omalaatuinen huumorintaju piti pakettia kasassa, samoin verevä dialogi.
Ongelmana oli pituus: varttitunti olisi lähtenyt keveästi pois, kun muutamia pikkunäppäriä kohtauksia olisi hennottu jättää pois. Kill your darlings!
Toinen ongelma oli puheilmaisu. Milloin alkoi se tendenssi, että ammatti-ihmisetkin artikuloivat kameran edessä niin "naturellisti", ettei siitä muminasta saa mitään selvää? Tämä ongelma oli Mikko Leppilammella sekä amatööreillä eli Unto Helolla ja Timo Lavikaisella. Ei muuta kuin kunnon puhetreeniä ensin ja sitten vasta kamerat käyntiin! Tämä muminatauti on vaivannut jo vuosia Peter Franzenia ja jostain syystä ohjaajat eivät ole puuttuneet siihen.
Pääpari oli sikäli oikea valinta, että nämä naamat näyttävät hyvältä ja myyvät. Hyvin he myös näyttelivät yhteen, ei valittamista. Ehkä tällaisissa leffoissa ei kannatakaan miettiä, onko juoni järkevä tai mahdollinen. Todennäköisesti ei. Mutta viihdehän on viihdettä. Elämässä pittää olla hauskoja juttuja!
tiistai 15. tammikuuta 2008
Lausuntoautomaatti pelastaa toimittajan
Me toimittajat olemme melkoisen laiskaa porukkaa. Me vetoamme yleensä tiukkaan aikatauluun, kun emme jaksa nähdä vaivaa ja miettiä uusia lähteitä ja haastateltavia juttuihimme. "Soita sille ja sille, sehän nää kommentit on aina antanut", toimitussihteeri huikkaa ja mukavuudenhaluinen reportteri tekee työtä käskettyä.
Armoitettuja lausuntoautomaatteja on tässä maassa paljon. Heiltä saa aina varmasti napakat vastaukset, joista saa kivan noston jutun kylkeen.
Tässä ne pahimmat:
* Juha Mieto: Puolustaa suomalaista sisua, suomalaisen miehen jurrikkamaisuutta ja mainetta.
* Raisa Cacciatora: Hänelle pirautetaan aina, kun tarvitaan teineille valistusta seksin ja nettiahdistelijoiden vaaroista
* Veijo Hietala. Koskipa juttu mitä tahansa saippuasarjoista kotimaisten elokuvien kautta Big Brotheriin, soita Veijolle!
* Sinkkuuden puolustajat: kymmeniä entisiä missejä, tv-kasvoja ja malleja, useimmat naisia
* "Äitiys muutti kaiken". Kymmeniä ex-missejä ja malleja, mm. Lola Odusoga
* kriisipsykologit: Salli Saari
* elokuvateollisuus: Markus Selin
* keski-ikäisten sinkkumiesten elämän sietämätön keveys: Ilkka Kanerva, Sauli Niinistö
* yrittäjyyden ihmepojat: Vesa Keskinen, Jari Sarasvuo
Armoitettuja lausuntoautomaatteja on tässä maassa paljon. Heiltä saa aina varmasti napakat vastaukset, joista saa kivan noston jutun kylkeen.
Tässä ne pahimmat:
* Juha Mieto: Puolustaa suomalaista sisua, suomalaisen miehen jurrikkamaisuutta ja mainetta.
* Raisa Cacciatora: Hänelle pirautetaan aina, kun tarvitaan teineille valistusta seksin ja nettiahdistelijoiden vaaroista
* Veijo Hietala. Koskipa juttu mitä tahansa saippuasarjoista kotimaisten elokuvien kautta Big Brotheriin, soita Veijolle!
* Sinkkuuden puolustajat: kymmeniä entisiä missejä, tv-kasvoja ja malleja, useimmat naisia
* "Äitiys muutti kaiken". Kymmeniä ex-missejä ja malleja, mm. Lola Odusoga
* kriisipsykologit: Salli Saari
* elokuvateollisuus: Markus Selin
* keski-ikäisten sinkkumiesten elämän sietämätön keveys: Ilkka Kanerva, Sauli Niinistö
* yrittäjyyden ihmepojat: Vesa Keskinen, Jari Sarasvuo
Älä velkaannu, unohda shoppailu!
Törmäsin Tom Hodgkinsonin kirjaan Joutilaisuuden ylistys aika sattumalta. Näin sen kirjastossa ja innostuin: joku kirja, joka ei tuputa tehokkuusajattelua ja sisäistä sankaria, vaan kehottaa velttoilemaan, välttämään stressaavia tilanteita ja tekemään töitä vain sen verran kuin on ihan pakko - Hodgkinsonin mukaan mieluiten ei ollenkaan, mutta se ei ole oikein realistista, jos meinaa syödä jotain.
Hodgkinson uudempi kirja, riemukkaan anarkistinen Vapauden ylistys jatkaa samaa linjaa. Ideana on muistuttaa, että meille länsimaisille kulutusyhteiskunnassa asuville ihmisille normeina tuputetut ihanne-elämän määreet, kuten jatkuva tavaroiden hamstraaminen, velan ottaminen, shoppailu parhaana mahdollisena harrastuksena ja kellon tahdissa marssiminen, ovat itse asiassa painajaismaisia rangaistuksia.
Hodgkinson muistuttaa, miten stressaavia paikkoja kauppakeskukset ja tavaratalot itse asiassa ovat. Mitä enemmän niissä viettää aikaa, sitä enemmän tekee turhia heräteostoksia, velkaantuu ja mitä enemmän taas on kulutusluottoa ja Visa-laskua, sitä enemmän on riippuvainen työstä.
Muovikortit, joiden väitetään tuovan vapautta, tuovatkin lisää kahleita, nimittäin mites muuten maksaisit ne laskut, kun taas tuli ostettua neljä uutta lapsityövoimapaitaa ja kolmet tennarit? ai niin, ja tietenkin se ihana neule vielä siitä keskustan uudesta tusinavaatekaupasta!
Kirjan ote on vasemmistolainen ja kulutus- ja kapitalistista järjestelmää arvosteleva. Tyyli ei silti ole sormea heristelevä vaan ajatuksia herättävä. Tällainen vastavirtaan menevä ajattelumalli ilahduttaa, kun on tarpeeksi lukenut työn puolesta uusliberalistista kvartaalitalousjargonia.
Hodgkinson uudempi kirja, riemukkaan anarkistinen Vapauden ylistys jatkaa samaa linjaa. Ideana on muistuttaa, että meille länsimaisille kulutusyhteiskunnassa asuville ihmisille normeina tuputetut ihanne-elämän määreet, kuten jatkuva tavaroiden hamstraaminen, velan ottaminen, shoppailu parhaana mahdollisena harrastuksena ja kellon tahdissa marssiminen, ovat itse asiassa painajaismaisia rangaistuksia.
Hodgkinson muistuttaa, miten stressaavia paikkoja kauppakeskukset ja tavaratalot itse asiassa ovat. Mitä enemmän niissä viettää aikaa, sitä enemmän tekee turhia heräteostoksia, velkaantuu ja mitä enemmän taas on kulutusluottoa ja Visa-laskua, sitä enemmän on riippuvainen työstä.
Muovikortit, joiden väitetään tuovan vapautta, tuovatkin lisää kahleita, nimittäin mites muuten maksaisit ne laskut, kun taas tuli ostettua neljä uutta lapsityövoimapaitaa ja kolmet tennarit? ai niin, ja tietenkin se ihana neule vielä siitä keskustan uudesta tusinavaatekaupasta!
Kirjan ote on vasemmistolainen ja kulutus- ja kapitalistista järjestelmää arvosteleva. Tyyli ei silti ole sormea heristelevä vaan ajatuksia herättävä. Tällainen vastavirtaan menevä ajattelumalli ilahduttaa, kun on tarpeeksi lukenut työn puolesta uusliberalistista kvartaalitalousjargonia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)